MENU

Dalpatikin syödään oikealla kädellä

Nepal on hyvä matkakohde kasvissyöjälle. Osa ei syö lihaa uskonnollisista syistä, osalla on varaa syödä lihaa vain kerran viikossa. Tyypillinen nepaliaamiainen on dalpati: riisiä, linssikeittoa ja vihanneksia. Aamiainen nautitaan perheen kesken ennen kouluun ja töihin menoa siinä 8-10 aikoihin. Toinen päivittäinen ateria on dalpati: riisiä, linssikeittoa ja vihanneksia. Tälle aterialle perhe kokoontuu illansuussa, kun kaikki ovat palanneet kotiin. Joskus korvataan riisi leivällä tai syödään myös vuohta tai kanaa. Vihannekset ovat maustettua muhennosta, jossa on mm. perunaa, hernettä, kukkakaalia, sipulia. Lämpimänä salaattina on saaki eli keittosalaatti, jossa on inkivääriä mausteena. Vatsantäydeltä dalpatia saa noin 1.25 eurolla. 

Pokharassa Thakali Kitchenissä

Thakali -ruoka sisältää kaikkia edellä mainittuja ruokia, mutta lisäksi pikkelssejä, jugurttia, ”juustokastiketta”, kuivattuja vihanneksia yms. Tarjoilijat huolehtivat, että saat kaikkea lisää, jos olet nälkäinen. Nepalissa osataan käyttää muitakin mausteita kuin suolaa ja pippuria. Chilipippuria käytetään runsaasti.

Momoja

Momoja saa joka kadun varrelta. Vehnäjauhonyytteihin on rypytetty mausteisia vihanneksia, kanaa tai puhvelia. Niiden kanssa on mausteisen tulinen kastike. Momot höyrystetään valtavissa kattiloissa. Kymmenen momon lounas maksaa noin 50 snt.

Ravintoloista saa jokaiseen makuun keittoja, pitsaa, broileria, pastaa, pihviä, hampurilaista ja kalaa. Soijasta valmistetaan monenlaista lihan korviketta. Parhaat ravintolat eivät tällä hetkellä tarjoile kanaa, sillä kaupungista on löydetty lintuinfluenssaa. Viidellätoista eurolla nauttii täällä mehevän pihvin kaupungin parhaissa ravintoloissa. Suklaa- tai juustokakku kruunaa herkutteluhetken.

Lihakauppoja on joka kadulla. Lihakaupan edustalla on häkissä kanoja tai lieassa vuohia odottamassa teurastusta. Sahramilla värjätyt possunpäät katsovat kärpäsverkon takaa tai kynityt kanat rötköttävät lihatukin päällä. Täällä ei myydä rintapaloja tai fileitä, vaan lihaa luineen. Onneksi didimme käy heti aamulla lihaostoksilla, joten meidän kanakeitossamme ei maistu koko päivä pölyisen kadun varrella.

Hostellin keittiössä

Olemme saaneet kurkistaa muutamaan keittiöön ja koulun keittolaan. Olemme myös nähneet ruoan valmistusta. Olemme syöneet muutamissa kouluissa ja nepalikodeissa, lukuisissa ruokapaikoissa ja didin tekemää ruokaa kotona. Olemme nauttineet kaikista ruoista ja ruokahetkistä.

Valkoista, punaista, oranssia

Kathmandun kaduilta voisin tällä kertaa poimia muotikatsauksen. Aloitetaan vaikka kengistä. Tyypillisiä jalkineita on kolmenlaisia: erilaisia sandaaleja varvastossuista kimmelteleviin korkokenkiin. Niitä nepalit ovat käyttäneet koko ajan lämpötiloista välittämättä. Niitä näkee yhtälailla motoristeilla, rouvilla, lapsilla kuin rakennusten työmiehillä. Lenkkarit ovat miesväen ehdoton suosikkikenkä, sillä ne ”sopivat” niin prässihousujen kuin farkkujenkin kanssa.  Muotitietoisilla (nuorukaiset) on jalassaan mustat nahkakengät, ns. rotantappokengät, joissa joko ei ole kaikille varpaille tilaa, tai kapein 10 senttiä on tyhjää täynnä. Naisten yleisin jalkine on kuminen varvastossu, tyylikkäillä on korkoa, ja koristeita. Varvastossut, sukalla tai ilman. Sadekuuron yllättäessä huomaa varvastossujen käytännöllisyyden, samoin kirkkoon, temppeleihin ja koteihin mentäessä, koska kengät jätetään ulos.

Vanhat miehet pukeutuvat vaaleisiin, puuvillaisiin pillihousuihin, pitkään samanväriseen paitaan ja mustaan liiviin. Päässä on topi. Nuorten miesten muoti on länsimaalaista, keski-ikäisillä ehkä kauluspaidat ja slipoverit toistuvat useimmin katukuvassa. Koulupäivinä katukuvasta erottuvat erilaiset koulupuvut. Naisten pukeutuminen on perinteisempää. Kirkkaanväriset sarit (6m kiedottua kangasta) ovat niin arki- kuin juhlavaate. Kurthat (tunikat) ovat hyvin yleisiä, huivi kaulalla on lähes välttämättömyys. Nepalinaisilla näkee todella harvoin tyköistuvia housuja tai lyhyitä puseroita. Väriyhdistelmistä punainen ja vihreä on silmiinpistävän eksoottinen.

Turistit ovat sitten luku sinänsä. Heidät tunnistaa jo kaukaa. Nuoriso ostaa Thamelista pussihousuja ja pitkiä raitapaitoja; vaatteita, joita vain turistit täällä käyttävät. Vaelluskengät ja – housut kuuluvat toiseen turistin asukokonaisuuteen. Kolmatta pukeutumistapaa edustavat naiset, jotka pukeutuvat pelkkään toppiin ja ihonmyötäisiin shortseihin. Sopivaa ehkä aurinkorannoilla, mutta täältä pääkaupungista on lähimmälle merelle matkaa tuhansia kilometrejä.

Väreillä viestitetään. Leiskuvan punaiseen sariin pukeutuu morsian ja rouvat. Tähän kokonaisuuteen kuuluvat kirkkaan vihreät tai punaiset pitkät, moninkertaiset helmet kultaheloineen. Oranssi on pyhien hindumiesten, sadhujen viittojen sekä kaikkien vainajien käärinliinan väri. Kokonaan valkoiseen ovat pukeutuneena ne, joilla on vuoden suruaika lähiomaisen kuoleman jälkeen.

Kaiken kaikkiaan pukeutuminen on tiettyjä perussääntöjä lukuun ottamatta hyvin vapaata ja värikästä. Nepalit käyttävät suuren osan tuloistaan vaatteisiin ja on hämmästyttävää, miten siisteinä ja kauniisti pukeutuneina he ilmestyvät aamuvilinään niin huviloistaan kuin hökkeleiltä näyttävistä kodeistaan. 

Kirjoitukset

Muutama viikko sitten törmäsimme poikkeuksellisen iloiseen poikajoukkoon Jawlakhelissa. Koulu oli kevään osalta päättynyt ja edessä oli valmistautuminen ylioppilaskirjoituksiin. Täällä kirjoitukset ovat jo kymppiluokan jälkeen ja +2 pitää vielä käydä koulua, että se vastaisi kansainvälisiä vaatimuksia. Yli 450 000 ylioppilaskokelasta kertoo maasta muutaman asian. Täällä on paljon lapsia ja nuoria. Täällä ei ole tarjolla houkuttelevaa ammatillista koulutusta.

Iloinen poikajoukko juhlisti koulun päättymistä keräämällä koulupuvun paitaan nimikirjoituksia. Heille koulupuku on ollut pakollinen asu koko kouluajan ja oli aika irrotella ennen kokeita.

Sunnuntaina tutustuimme Panautin vanhaan kaupunkiin ja tapasimme joukon poliiseja. Meille selvisi, että he olivat valvomassa ylioppilaskirjoituksia. Täällä on kuulemma tapana luntata ja käydä auttamassa ikkunan takana. Lehtien otsikot kertovat väärillä nimillä kokeisiin osallistuvista, lunttauksista ja jopa synnytyksestä kesken kokeen.

Lukujen takana

Välillä on mukava viettää iltaa tai siestaa lukien. Kathmandu-kotimme hyllystä löytyy kirjoja moneen makuun suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Toimiston kirjahyllyissä on lisäksi kymmeniä metrejä luettavaa. On siis valinnanvaraa Finlandia-voittajasta Nobel-kirjailijaan ja ruotsalaisesta dekkarista elämänkertoihin. Lähetysseuran uutuuspaketti saapui eilen Suomesta. Nappasin Chalken ja Blairin kirjan Seis! Pysäytä ihmiskauppa. Kirja kuljettaa tositarinoiden ja faktojen avulla lukijan keskellä ihmiskauppaa ja hyväksikäyttöä. Mumbaista Antwerpeniin, Yhdysvalloista Vietnamiin. Joka puolella ja joka minuutti myydään joku lapsi seksuaaliseen hyväksikäyttöön, joku lapsi pakkotyöhön tehtaaseen tai kaakaoplantaasille.

The Kathmandu Postissa on uutinen Intian vastaiselta rajalta. Viime maanantain etsinnöissä Nepalin poliisi löysi 10- ja 11-vuotiaat siskokset, joita oltiin viemässä rajan yli. Neljä miestä pidätettiin ihmiskaupasta ja tytöt palautettiin kotikylälle. Tytöt oli houkuteltu toimeentulon ja paremman elämän toivossa kyytiin matkalle, joka ei olisi päättynyt hyvin.

Kathmandussa on paikka nimeltä Prinsessa-koti. Se on paikka, jonne pelastetaan bordelleihin myytyjä tyttöjä. Heille annetaan koti, nuorimmille mahdollistetaan koulunkäynti, opetetaan korujen suunnittelua ja valmistusta. Satoja erilaisia kauniita koruja, joiden takaa löytyy tähän mennessä jo yli neljäkymmentä erilaisista surullista kertomusta. Kuulemme tarinan nuoresta vaimosta, jonka mies myy häämatkalla orjaksi intialaiseen bordelliin ja miten hän pelastuu sieltä. Tapaamme raskaana olevan, raiskatun 16 vuotiaan tytön, joka juuri saanut turvapaikan perheen heitettyä hänet kadulle.  Nepalissa arviolta 25 % väestöstä ja 49% daliiteista elää köyhyysrajan alapuolella. Tietämättömyys ja köyhyys saavat ihmiset jopa myymään lapsensa. Osa heistä päätyy Intiaan tai Kiinaan orjiksi, velkavankeuteen. Vanhemmille on maksettu "palkka" etukäteen. Eniten ihmiskauppaa on alueilla, missä lukutaidottomuus on 90 % luokkaa.

Varvastossusta ja bambusta tehty Formula Dhulikhelin raitilla

Tuemme Prinsessa-kodin toimintaa ostamalla koruja: tuliaisiksi perheelle, lahjoiksi ystäville ja viemisiksi lähetysmyyjäisiin. Seuraamme hetken korupajan toimintaa, tutustumme näyttelyyn ja kuulemme isännän oman koskettavan elämäntarinan.  Juomme mausteisen nepaliteen ja toivotamme ”Jaimashi”. Iloitsemme Ranjitista ja Sarahista, joille tyttöjen auttaminen on elämäntehtävä. Heidän avullaan nämä pelastetut tytöt ovat saaneet uuden mahdollisuuden, uuden toivon, elämän.

Kotikatu

Matkamme toimistolle taittuu ruuhkassa niin aamuin kuin illoin, vaikka emme asu keskustassa. Koulubussit, taksit, tempot, moottoripyörät ja jalankulkijat eivät yksinkertaisesti mahdu näille kapeille kaduille. Parhaat ruuhkat syntyvät, kun joku jättää Suzuki Marutinsa parkkiin kadun varteen. Tämän jälkeen on toinen kaista kokonaan tukossa, eikä yksikään bussi mahdu ohitse. Kaduissa on lisäksi lukuisia mutkia ja kapeikkoja. Kun palasimme kenttämatkalta, teimme ennätyksen: 500 metriä puolessa tunnissa. Samaan jyrkkään risteykseen parkkeeratun auton ja eteenpäin pyrkivän maasturimme kanssa ahtautui kaksi koulubussia ja hääkulkue soittokuntineen. Autot eivät siis mahdu kaduille, mutta eivät myöskään parkkiin katujen varteen.

Pääministeri Battaray on aloittanut viime vuoden puolella hyvin tarpeellisen katujen levennyksen. Osa kaupunginosista on jo loppusuoralla, mutta Sanepassa on muutos ja sen tuoma sotku parhaimmillaan. Muureihin ja rakennusten kylkiin on maalattu metrimäärät, paljonko rakennelmat ovat valtion mailla ja siten tontin ulkopuolella. Suurin osa aidoista puretaan tiili kerrallaan ja tiilet muurataan auringon paahteessa uudelleen. Pölyinen kotimatkamme on yhtä tiilisotkua ja multakasaa. Olimme pitkään huolissamme lähikauppamme kohtalosta.  Nyt jo minikokoinen lähikauppamme puolittuu, mutta jää silti vielä. Risteyksen hindujumalat odottavat kenollaan uutta paikkaa ja moottorikorjaamo on jo purettu kokonaan. Kadut levenevät 4-6 metriä ja tontit pienenevät. Yksi kerrallaan.

Ekantibur -lehdessä oli viime viikolla uutinen pääministerin vetoomuksesta puhelin- ja sähkölaitoksille. Levennyksistä ei ole mitään hyötyä, jollei lukuisia tolppia siirretä. Maakaapeleissa täällä ei vielä kulje mikään.  Mutta katuverkkoasia on hyvin paljolti myös politiikkaa. Jos laajennus onnistuu, saa kunnian Maoisti -puolueen pääministeri. Jos hanke epäonnistuu, saavat maoistit lokaa niskaan.

Koiran elämää

Enpähän muista Suomesta hetkeä, jolloin olisi koira tullut vastaan, enkä olisi jäänyt seurustelemaan nelijalkaisen ystävän kanssa. Täällä on kaupunki täynnä kulkukoiria, joita väistelen mielelläni.

Toimistomme vahtikoira

Toimistotalomme omistajalla on mukava koira. Aluksi varoin tuota uhkaavan näköistä murisijaa, mutta yhtäkkiä huomasin koiran äänensävyn muuttuneen, oli varmaan huomannut, että kuulun vakijoukkoihin.  Se halusi seurustella ja saada huomiota ja rapsutuksia. Nyt meistä on tullut kavereita. Tyypillistä täällä ovatkin erilaiset vahtikoirat korkeiden aitojen ympäröimillä pihoilla. Tiibetiläiset koirarodut ovat suosittuja: Vahtikoira Tiibetin mastiffi, rukousmyllyn pyörittäjä Lhasa apso, temppelikoira Tiibetinspanieli ja seurakoira Tiibetinterrieri, joka nimestään huolimatta ei ole terrieri.

Santtu, Hatti ja Minttu

Joillakin suomalaisista työntekijöistä on koiria. Useimmiten pienikokoisia, jotka eivät tarvitse niin paljon liikuntaa. Työkauden päättyessä on sitten päätettävä, ottaako koiran mukaan ja maksaa kuljetuksesta 3000 euroa vai lahjoittaako sen hyvään kotiin. Takon perhe hankki koiranpennun viikonloppuna, ja oli pakko mennä heti Hattia katsomaan. (Hatti = norsu)

Kulkukoirat ovat sitten luku sinänsä. Aamulla ne loikoilevat auringonpaisteessa harmittoman uneliaina. Päivän mittaan ne aktivoituvat ja etsiskelevät syötävää kaduilta sekä roskakasoista. Vasta pimeän tultua alkaa riesa. Koiratappeluita, -laumoja, kiiluvia silmiä, haukkumista. Iltakävelyjä emme mielellään suuntaa pikkukujille. Täällähän kaupunki hiljenee yöllä lukuun ottamatta koirien haukkumista. Usein näkee ontuvia ja raihnaisia haukkujoita. Yhtä usein näkee koiran raatoja kadun vierillä ja roskakasoissa. Kylissä liikkuessa on päivisinkin pakko ollut ottaa kivenmurikka käteen, sillä murina ja hammasrivistö tuntuvat uhkaavilta.

Mukavin tapaamamme koira on ollut Peku. Hänet tapaamme silloin tällöin skypessä, jos hän päiväuniltaan ehtii kertomaan kuulumisia. On pärjännyt hyvin, vaikka maamu ja uuppa ovat olleet reissussa jonkun aikaa. Jostain kumman syystä hän ei ole ollut läppärin kuvasta tai äänestämme kiinnostunut. Meille hetket ovat olleet mukavia.

Neljä oivaa kohdetta

Nepal on maa, joka on saanut ja saa runsaasti rahallista ja asiantuntijatukea. Jopa vuoristokyliä kierrellessä huomasimme rakennushankkeita ja pieniä Intian rahoittamia voimalaitoksia. Harmittavaa on kuulla, kuinka paljon vaikeuksia mahtuu kehitysyhteistyöhankkeisiin. Aktiivinen läsnäolo ja valvonta edesauttavat kuitenkin onnistumisia. Seuraavassa muutama onnistunut juttu, joihin pääsimme tutustumaan.

Kirsti ja sosiaalityöntekijä nuttua luovuttamassa

1950-luvulta alkanut lähetystyö kanavoitui vuosikymmeniä UMN:n kautta. Ensimmäiset suomalaiset lähetit toimivat tämän yhdistyneen lähetyksen alaisuudessa niin terveydenhuolto kuin maatalousprojekteissa. Tansenissa on UMN:n 1958 perustama ja johtama sairaala, jossa työskentelee joukko länsimaalaisia lähettejä. Viime vuonna sairaalassa hoidettiin liki 13 tuhatta ensiavun asiakasta, yli 7200 leikkausta ja pari tuhatta synnytystä.  Lahjoitusten ansiosta sairaala pystyi auttamaan yli 2000 varatonta. Yövyimme asuntolassa ja tutustuimme muutamaan osastoon. Veimme ison kassin Lappeenranta-Oulu –ryhmän tuomia vauvannuttuja sosiaalityöntekijälle ja muutaman kävimme lahjoittamassa pikkupotilaille. Tansen on ilmaltaan raikkaampaa ja ilmastoltaan mukavampaa länsimaalaiselle työntekijälle.

Tansenin lähelle perustettiin viime vuonna työpaja ja asuntola vammaisille. Pajassa valmistetaan harjoja, luutia, jakkaroita, kynttilöitä, erilaisia pesuaineita, naulakoita ja suitsukkeita. Forward Lookingin tukema työpajatoiminta on lähtenyt hyvin käyntiin ja tuloilla katetaan 23 vammaisen asumis- ja ruokakulut. Lisäksi he ovat tukeneet kahden nuoren koulunkäyntiä. Sokeat ja käsillä kulkevat halvaantuneet liikkuivat kuin ”kotonaan” talon kolmessa kerroksessa ja pihamaalla. Talossa oli hyvä henki ja kaikki osallistuivat kykyjensä mukaan työtoimintaan.

Koulun viides- ja kuudesluokkalaiset askartelemassa

Baglungissa vierailimme kuurojen sisäoppilaitoksessa. Koulu on toiminut kuutisen vuotta ja koulussa on sekä kuulevia että kuuroja opettajia ja oppilaita. Osa oppilaista on tullut ekalle luokalle 6-vuotiaana, osa vasta 12-vuotiaana. Koulun opetuksen tasosta emme osaa sanoa mitään, sillä vierailupäivämme osui kansalliseen vapaapäivään ja me suomalaiset vastasimme päivän liikunta- ja askarteluohjelmasta. Tutut salolaisissa urheiluseuroissa ja kouluissa mahdollistivat tossu- ja verryttelypukulahjoituksen koko koululle. Koulun hallituksen puheenjohtaja Rana on aktiivinen kehittäjä, joka haluaa tehdä koulusta kuurojen opetuksen mallikoulun. Suunnitelmat on huolella kirjattu ja mekin saimme oman kopion tulevaisuuden näkymistä. Paljon tarvitaan kuitenkin ulkopuolista tukea niiden toteutumiseksi, sillä tällä hetkellä rahoitus ei riitä edes kaikkeen välttämättömään.  Opimme viittomakieltä Nepaliksi, ja nautimme ulkoilusta lasten ja kouluväen kanssa.

   

Neljäs mieleenpainuva kohde oli yliopiston kampus Pokharassa. Tapasimme vammaisia kummiohjelman tukemia opiskelijoita. Heidän majoitustilansa olivat meidän silmin katsottuna pimeät, ahtaat ja karut. Ainoat pesupaikat sekä vessat olivat pihalla. Koko rakennus muistutti hylättyä varastoa lukuisine koppeineen. Tämä ei kuitenkaan ollut millään lailla päällimmäisenä vierailussamme, vaan meidät kutsuttiin sängyn laidalle istumaan ja kuuntelemaan kitaransoittoa sekä haikeita lauluja.

Haastattelimme Kesharia, heikkonäköistä 22-vuotiasta nuorta miestä, joka opiskelee kolmatta vuotta tavoitteenaan opettajan tutkinto ja paluu töihin kotikylälle vaikuttamaan siellä asioiden parantamiseksi. Hän iloitsi lukuisista ystävistä, tietotekniikasta ja hyvistä liikenneyhteyksistä kaupungilla. Näitä ei kotikylällä ollut. Ainut harmi oli pistekirjoituskirjojen vähäisyys kampuksen kirjastolla. 

Holi day, not holiday

Reilun viikon loma takana, 500 km paikallisia teitä sekä maisemia nähtynä ja koettuna. Turistibussi ei nimestään huolimatta tarjonnut luksusta, joten matkanteko tuntui koko kropassa. Paluupäivämme Kathmanduun oli Nepalissa kansallinen vapaapäivä, Holi. Linja-auton ikkunasta seurasimme niin lasten, nuorten kuin aikuisten väri- ja vesisotaa. Taitavimmat heittäjät saivat vesi-ilmapallot avoimista auton ikkunoista sisään, mikä herätti myös uneliaat matkalaiset sulkemaan tärinässä auenneet ikkunat. Uskaltauduin taukopaikalla ulos kuvaamaan juhlintaa ja säästyin punaväriltä. Iloinen yllätys odotti kotiportilla. Naapurin pojat olivat linnoittautuneet kattoterassille vesipommeineen ja sitten mäjähti märkä tervetuliainen. Happy Holi!!

Holi -festivaali on hindujuhla. Ihmiset juhlivat värein ja vesipalloin kaduilla ja pihoilla. Juhlan hinduperinteet ovat vanhat ja juhlaan yhtyvät myös buddhalaiset. Päivään liittyy myyttisiä tarinoita jumalten juonitteluista ja taisteluista sekä hyvän voitosta pahaa vastaan. Reilusti yksinkertaistettuna Holin merkitys on karkottaa pahoja henkiä ja toivottaa toisilleen hyvää onnea. Juhlaan liittyy myös erityisen hyvin syöminen, mikä Nepalissa merkitsee liharuokaa. Tämä festivaali on yksi päivä, jona nepali unohtaa arkiset murheet, antaa ilon näkyä ja keskittyy nauttimaan keväisestä riemusta yhdessä toisten kanssa.

Matkapäivästä johtuen jäi meidän osallistuminen vähiin..

Trekkaamassa

Neljä reppua, kaksi rinkkaa täyteen ja menoksi. Aamupala majapaikassa, opas ja kantaja valmiina ja autoon. Ensimmäiset 40 kilometriä autolla ja sitten Vaellus alkoi.

Nepalin matkamme etukäteen suunnitelluin viikko oli vaellus Poon Hillille. Sitä oli mietitty ystäviemme kanssa jo kesästä asti. Kirjeenvaihtomme sekä skypeilymme Elisan ja Sepon kanssa tiheni helmikuussa. Pari päivää ystävien kanssa Kathmandussa ja sitten maaliskuun alussa suunta kohta Pokharaa, Annapurnan maisemia.

Ensimmäinen päivä oli löysänlainen. Aikaa oli pulahtaa vuoristopuroon, pitää pitkiä taukoja ja kulkea leppoisasti. Vastaan tuli ensimmäiset ponikaravaanit kuormineen.  Iltapäivällä olimme turhan aikaisin majapaikassa (Sushma Guest House). Aanailimme jo, että retki olisi ehkä kannattanut tehdä neljässä päivässä. Toisena päivänä ohitimme lukuisia pikkukyliä, kyläkouluja, koulupukuisia lapsia. Matka taittuu kivisiä portaikkoja pitkin ja noustessamme ylemmäs näemme ensimmäiset kukkivat tummanpunaiset rhodot. Vuorten huiput pysyvät pilviverhossa. Toisen päivän iltana olemme jo lähes 3000 metrissä, ilma on kylmempää ja varjoisissa paikoissa on vielä lunta. Majapaikassa Ghorepanissa puemme yllemme kaiken mahdollisen, tuuli vinkuun peltitalossa ja yöpyminen on jäätävää.

Herätys kello viisi. Otsalamppujen jono nousee pikkupakkasessa Poon Hillille odottamaan auringon nousua. Maisemat avautuvat upeina ja satoihin kameroihin tallentuu Himalajan huiput. Parin pilvisen aamun jälkeen kuulemme olevamme ne onnekkaat, jotka saapuvat näkemään huiput. Pokharan kentältä nousseet pikkukoneet pörähtävät alapuolellamme kuljettaen kiireisempiä Annapurnan ihailijoita. Palaamme Moonlight Lodgeen aamupalalle. Aurinko on sulattanut jään ikkunoista ja huoneemme on vihdoinkin mukavan lämpöinen. Kolmannen päivän vaellus vie meidät uudestaan liki 3200 metriin ja jäisiä polkuja pitkin Tadapaniin. Runsaat rhodometsät aloittelevat kukintojaan, ja tällä puolen vuorta kukinnot ovat vaaleamman punaisia.  Vaelluksemme päättyy lähes tunnin portaikkonousuun ja saavumme sateen kastelemina perille. Teetuvassa, Himalayan Guest Housessa on mukava puheensorina, lämmittelemme takan ympärillä ja vaihdamme kuulumisia muiden reissaajien kanssa.

Aamun upeat maisemat kulkevat mukanamme neljännen päivän. Vastaantulijoita on jonkun verran ja vaihdamme muutaman sanan. Jakkilauma jyhkeine sarvineen saa meidät haltioitumaan. Olemme kulkeneet  vuoristopurojen kanssa samoissa kuruissa muutaman päivän, mutta sitten palaamme terassiviljelmien keskelle, jyrkille rinteille. Viimeinen yö Syauli Bazaarissa kohisevan joen partaalla ja viides vaelluspäivä oli pari tuntia pitkin kylätietä. 

(Kuvia tulevat myöh.)

Matkantekoa, Horn please!

Kathmandusta pääsee etelään Intiaan sekä idän että lännen suuntaan vain yhtä tietä pitkin. Sitä pitkin kulkee koko tuonti Intiasta ja miljoonakaupungin maaliikenne. Muut tiet vievät pohjoiseen kohti Tiibetiä. Matka taittuu aluksi jyrkänteiden reunoilla tien kohotessa serpentiininä kukkuloille. Maisemat eivät avaudu, vaan ”putoavat”. Tien varteen on syntynyt nauha palveluja pienistä teetuvista turistilinja-autojen uutukaisiin taukopaikkoihin. Autojonon kulkiessa verkkaisesti ensin ylämäkeen, sitten alamäkeen, ehtii nähdä välähdyksiä tienvarren tapahtumista: Ihmisiä pesulla vesipostilla, pyykkäämässä asfaltin reunalla, harjaamassa hampaitaan, makoilemassa vatsallaan matolla, muokkaamassa palstaansa, teurastamassa vuohta, järjestelemässä kauppakojua, keittelemässä teetä, tarinoimassa keskenään, puhdetöissä, pelailemassa lautapelejä (koronaa ilman keppiä), muuraamassa taloa, korjaamassa tietä, kuivattamassa viljaa ja punapippuria pressujen päällä tai valamassa harkkoja myyntiin.

Liikenteen keskellä möllöttävät tai keskikorokkeilla sekä penkoilla kuljeskelevat ja olemattomia ruohontupsuja nyhtävät naudat alkavat olla jo tuttu näky. Silmä alkaa myös tottua kuorma-autojen iloisen värisiin koristemaalauksiin, ikkunarimpsuihin ja kimmelteleviin nauhoihin.  Intialaisvalmisteisten TATA-bussien katoilla näkee laukkuja, laatikoita, polkupyöriä, ihmisiä ja jopa vuohia. Kukkasin koristellut hääautot ja lipuin koristellut hääbussit tuovat ääntä ja väriä liikenteeseen. Autojen pelleissä ja puskureissa lukee erilaisia kehotuksia ja ohjeita: Horn please! (Paina torvea!)

Ohitsemme ajaa moottoripyörällä kolmihenkinen perhe ja kuljettaja kera kymmenen elävää kanaa matkalla torille myyntiin. Riksa kuskaa jollekin uutta peltikattoa ja toiselle vaatekaappia. Polkupyörällä siirtyvät ketterästi heinäpaalit, runkopatjat ja pitkät terästangot. Yksi on rakentanut polkupyörästä koulubussin, jonka perästä pojat sinisissä paidoissaan vilkuttavat meille. Kantamalla kuljetetaan paljon ja kaikkialla. Kuormat täytetään usein lapioiden niin lavoille kuin selkäkoreihin tai säkkeihin. Naisia näkee monella ohittamallamme työmaalla punatiilien ja soran kannossa. Kori roikkuu selässä otsapannan varassa. Ämmänlänget ovat täällä tuttu näky vihannesten kannossa.

Nopeusmittari kohoaa vain harvoin 60 km/h, koska liikenne etenee tien kunnon ja säiliöautojen matelun huomioiden. Keskinopeus on noin 35 km tunnissa. Moottoripyörät ja pikkubussit pyrkivät ohittamaan tilaisuuden tullen pakottaen muun jonon antamaan tilaa. Poliisien tarkistuspisteet, matkalle hajonneet autot ja tietyöt keskeyttävät välillä matkanteon. Intiaan ja Teraille matkaavat kääntyvät vasemmalle ja ruuhka helpottuu. Seuraamme joenvartta ja ohitamme lukuisat riippusillat, joita myöden pääsee turvallisesti virran yli kotikyliin. Tienvarret ovat siivottomassa kunnossa. Hetkeksi tienvarsi siistiytyy, kun Manakamanan hindutemppeli, sen koristeellinen portti ja korukauppiaat kutsuvat pyhiinvaeltajia nousemaan kukkulan laelle. Pysähtyneiden bussien välistä pääsemme vaivoin jatkamaan matkaa. Pokharaa lähestyessämme huomaamme perunan ja rypsin kukkivan. Härät vetävät puisia auroja lukuisilla pengerretyillä pelloilla. Osa palstoista vihertää vehnällä.  Suurin osa Nepalin pelloista kohoaa rinteille. Puiset aurat, justeerit, tapparan malliset halkaisukirveet ja monet meille museoista tutut työkalut ovat täällä käyttökelpoisia ja käytössä.

Reittimme Pokharasta eteenpäin kulkee jälleen joenvartta seuraten välillä kohoten harjanteelle 1700 metriin merenpinnasta. Ohitamme lukuisia vesivoimalaitoksia. Heti kaupungista lähdettyämme näemme edessämme jylhiä, lumihuippuisia Himalajan vuoria: Annapurnat, Dhaulagirin, Machhapuchhren. Joki virtaa syvällä kanjonin pohjalla turkoosina, mutta levollisena. Nyt ohitamme traktoreita, muuten liikenne on vähäistä, ja vähäistä on välillä myös ehjän tien osuus. Nousu kukkulalle, ajo kuivana pölyävän pallokentän läpi ja olemme perillä kuurojen koululla Baglungissa.

Helmitorilla

Suuntaamme Kathmandun puolelle. Seuraamme taksin ikkunasta armeijan harjoitusta keskustan kentällä. Suljemme auton ikkunat, sillä matalalla lentävät helikopterit nostattavat ilmaan pölyä ja kuivaa ruohosilppua. Sotilaat laskeutuvat pää edellä köysiä pitkin aivan kaupungin keskustassa ja yleisöä on näytökseen kertynyt runsaasti.

New Roadilla pitää tietyn hindutemppelin kohdalla osata jäädä pois taksista, jos haluaa löytää Sikhien helmitorin. Pienellä alueella on kylkikyljessä rannekorujen ja helminauhojen myyjiä sekä korujen punojia. Hinnat ovat edullisia, joten miettii, miten aikaa vievällä helmipunonnalla oikein saa toimeentulon. Nevarirouva on tuonut mukanaan kultaisen helan, johon haluaa pitkät vihreät helmet. Valmis koru tehdään odottaessa ja tulevana Naistenpäivänä se laitetaan kaulaan. Helmien väriloisto saa meidät hetkeksi unohtamaan pölyisen ja likaisen kaupungin.

Matkaamme Thameliin pikkukujia pitkin. Kirsti jututtaa taksinkuljettajaa. Nepalit vaihtavat mielellään kuulumisia, ja poimimme muutaman tutun sanan sieltä, toisen täältä. Kuljettaja tuntee hyvin kaupungin, sillä on ajanut omaa taksia jo kuusi vuotta. Ajotyylistä ja siististä autosta onkin arvannut, että mies omistaa auton. Meille selviää, että turvavyöpakko on määrätty etupenkeillä istuville ja käyttöä valvotaan. Kehitystä.

Garden of the Dreams

Ohitamme kymmenet vaateliikkeet, kivijalkateetuvat, vaellusvarustekaupat. Thamel on turistialuetta. Emme kuitenkaan ole tulleet ostoksille, vaan tutustumaan yhteen entiseen kuninkaan palatsiin. Puutarhan atsaleat ja mangoldit olivat kukassa, monet köynnökset vasta nupuilla. Viileät yöt hidastavat kevään tuloa. Garden of the Dreams on kunnostettu Itävaltalaisten tuella. Se on vain tiilimuurin päässä vilkkaasta kaupungista, mutta silti rauhallinen keidas lueskella, seurustella, kahvitella, ruokailla tai tutustua historiaan. Kaiser Cafen ruokalistasta vain osa on saatavilla, sillä kaasupula haittaa ravintolatoimintaakin. Syömme maukkaan lounaan.

Levollisen hetken jälkeen istumme jälleen taksissa. Seuraan katseellani suttuisia poikia, jotka yrittävät myydä ruuhkassa seisoviin autoihin matkamuistoja ja ruttaantuneita postikortteja. Tähän aikaan päivästä pitäisi tuon kokoisten poikien olla vielä koulussa, ajattelen ja veivaan ikkunan kiinni.

Päivin pohdintoja kummityöstä

”Nepalissa on lähes kolme miljoonaa vammaista, mikä vastaa noin 10 prosenttia koko väestöstä. Vammaisuutta pidetään Nepalissa usein jumalten tahtona tai seurauksena entisen elämän rikkomuksista. Monet vammaiset elävät hävettyinä ja piiloteltuina. Vammaiset lapset eivät Nepalissa yleensä pääse kouluun - heidän kouluttamistaan pidetään ajanhukkana. Lähetysseuran työ tähtää vammaisten lasten ja nuorten perus- ja ammattikoulutukseen. Syrjäseutujen lapsille järjestöjen perustamat asuntolat ovat usein kouluun pääsyn ehto. Järjestöt paikkaavat hallituksen jättämiä aukkoja yhteiskunnassa ja huolehtivat niistä, jotka muuten jäisivät ilman apua.” (SLS, Tasaus 2011 esittely)

Edellä oleva teksti on diasarjasta, jota katselimme naisten Nepal – illassa kotona Halikossa juuri ennen lähtöämme. Kaikki on niin totta täällä. Kummiohjelma on yksi keskeinen Forward Looking –järjestön työmuoto, jota Lähetysseura rahoittaa ja tukee asiantuntijatyöllä. Tämän ohjelman vaikuttavuuden ja onnistumisen arviointityössä saan olla mukana tekemässä  kummioppilaiden haastatteluja. Haastateltavia on toista sataa ja teemme työn yhdessä nepalityötovereiden kanssa. Tavoitteena on selvittää kummituen merkitys vammaisten koulutusmahdollisuuksien luojana sekä parantaa ohjelmaa ottamalla selvää heidän mielipiteistään ja kokemuksistaan opintojensa aikana. Haastatteluilla kerätään tietoa vammaisten toiveista ja unelmistakin oman tulevaisuutensa rakentamiseksi. Pidemmän aikavälin tavoitteena on pidettävä vammaisten yhdenvertaisuuden lisäämistä koko Nepalin koulujärjestelmässä kouluttamalla opettajia ja luomalla esteettömyyttä ja osallisutta kaikilla kouluasteilla. Se onkin siten jo tosi iso haaste.

Laitan tähän pätkän nuoren naisen tarinasta, jonka kirjoitin yhden haastattelun pohjalta.

Oppimaan vaikka käsillä kävellen – otteita Heman matkasta

Helmikuisen aamupäivän aurinko kultaa pienen nurkkauksen korkean kivitalon aidatulla pihalla. Hema kääntää iloiset kasvonsa meitä kohti: ”Namaste!” Ystävälliset tervehdykset vaihdetaan ja näin on tultu tuttaviksi. Hema viittoilee meidät sisään ja tulee itse perässä. Käsillään kävellen, sillä Hema ei kävele syntymässä saadun vamman vuoksi. Nuori 20 –vuotias nainen on yläkastinen Bramiini –tyttö kaukaa Länsi-Nepalista. Hänen Hinduperheeseensä kuuluvat äiti, kaksi veljeä ja sisar. Isä on nukkunut pois kaksi vuotta sitten. Isä teki vuosia työtä Intiassa,  kuten niin monet muutkin perheen elättäjät Nepalissa. Hän sai siellä kehnoissa työoloissa astman ja menehtyi kotona keuhkosairauteen.

Hema muistelee lapsuuttaan hiukan haikeana ja surullisena, sillä ainona vammaisena kodissaan ja kyläyhteisössä hän joutui kohtaamaan syvälle jäljet jättävää syrjintää. Perhe ei pitänyt tärkeänä hänen osallistumistaan tai kouluun menoaan saati jatko-opintojaan. Veljien opiskeluihin haluttiin panostaa ja ottaa jopa lainaa sitä varten, että pojat pääsivät sisäoppilaitokseen. Heman kohdalle ei perhe nähnyt edes mahdollisuutta koulun aloittamiseen vammasta johtuen. Tyttö oli vangittu jäämään kotiinsa. Tämä on Nepalin maaseudulla hyvin tavallista vammaisten kohdalla. Vammaisuus on häpeä perheelle ja raskas taakka itse vammaisille, joita piilotellaan kodeissa ja jätetään usein arvottomina vaille riittävää perushoitoakin. Naisiin, lapsiin, alakastisiin ja vammaisiin kohdistuvat ihmisoikeusrikkomukset nousevat maan uskonnoista, arvoista ja kulttuurista.

Sisulla koulutielle

Mandira Awale haastattelemassa Hemaa (vas.)
vammaisten naisten asuntolassa

Hema ei kuitenkaan sisukkaana ja ymmärtäväisenä tyttönä lannistunut, vaan vaati päästä muiden mukaan kouluun, jonne perhe kaikeksi onneksi alussa auttoi häntä kantamalla silloin 7 –vuotiasta tyttöä matkat. Terveelle koulumatka valtion kouluun kylässä kesti kävellen noin puolisen tuntia. Hiukan kasvettuaan Hema kulki matkat itsenäisesti käsillään edeten. Kaksi tuntia mennen tullen.  Koulusta Hema nautti. Hän oli hyvä oppilas, osallistui säännöllisesti koulupäiviin, pääsi aina luokaltaan ja sai näin myös opettajien luottamuksen puolelleen. Hänellä on vain hyvää kerrottavaa kouluvuosista. Ystävätkin auttoivat häntä koulussa kantaen hänen tavaroitaan. Välituntileikkeihin Hema ei päässyt mukaan vammansa vuoksi, joten hän käytti ne ajat opiskeluun. Siinä yksi salaisuus hänen menestykselleen ja muiden arvostuksen hankkimiselle. Näinä vuosina luotiin myös pohja vammaisen tytön uskolle omiin mahdollisuuksiinsa ja menestykselle tulevissa opinnoissa  Kathmandussa.

 

Valo jakaantuu maailmassa tasan kaksi kertaa vuodessa,

mutta onnellisen elämisen

edellytykset eivät koskaan.

Siksi tarvitaan hyvinvoinnin tasaamista.                                (SLS:n Tasauskeräyksen tunnus)

Hannun työmatkalta Bankeen

Hereillä jo viideltä aamulla. Majapaikkani Nepalganjissa ei todellakaan ole rauhallisella paikalla. Tämä on paikallista luksusta hintaan 7 euroa yö. Nepalilaiset työtoverini asuvat neljällä eurolla yö, en vaihtaisi. Minulla on sentään kokolattiamatto, vessassa pytty ja kylmä pesuvesi tulee suihkusta, eikä hanasta. Ovi suljetaan isolla munalukolla. Ikkunaa ehkä kaipaan. Olen Bankessa, Länsi-Nepalin tasankoalueella ja lähtenyt sinne työmatkalle Krisnan ja Suryan kanssa.

Lähdin vähän ennen seitsemää ulos katselemaan kaupunkia. Päädyin ihmettelemään sumua, joka verhosi koko kaupungin hämärään salamyhkäisyyteen. Ensimmäisiä myyntikojuja työnnettiin kadun varteen, keittokojujen savihellat sytytettiin ja hedelmänmyyjät lämmittelivät nuotioiden ääressä pinottuaan hedelmät pyramidin muotoon. Sumusta ilmestyi aavemaisesti riksoja ja vesipuhveleiden vetämiä puukuormia.  Päivä valkeni vähitellen ja sumu väistyi kymmeneen mennessä. Lämpötila kohosi pian hellelukemiin.

Tämä Banken reissu pakotti ajattelemaan valokuvaamista. Kathmandun turistikohteissa ja laaksoa ympäröivien kukkuloiden vaelluksilla on luontevaa räpsiä kuvia ilman turhaa miettimistä. Vaikka sain luvan kuvata avotulella kokkaavaa teetuvanpitäjää, vetäytyi hän sivummalle. Riksan kyydistä halusin mieluummin kuvata vesipuhveleita kuin paikallisia, mielenkiintoisia, mutta tuntemattomia ihmisiä. Jotain on muuttunut neljässä viikossa. En koe olevani enää kuvamuistoja keräävä turisti.

Forward Lookingin tukemalla kuurojen hostellilla, vammaisten tietokonekurssin avajaisissa, rottinkiverstaalla ja ompelimossa olin heidän vieraanaan ja heidän takiaan tullut paikalle. Kaikella vähäiselläkin kielitaidolla, hymyllä ja silmiin katsomisella oli sama viesti: olemme tärkeitä, kohtaamme toisemme. Niissä hetkissä valokuvaaminen oli luontevaa, jopa mukavaa. Avajaisissa sain kaulaani samettikukkaseppeleen ja huivin, ja sytytin juhlan kynttilät palamaan. Onneksi olin miettinyt Mandiran avulla esittelyni nepaliksi, mikä oli tärkeä juttu, sillä avajaisissa odotettiin minultakin puheenvuoroa..

Banken alueella en ole tavannut toista länsimaalaista ja huomasin kiinnostavani kaikkia, erityisesti koululaisia. Ompelimon eteen kertyi kymmenisen alakoululaista tuijottamaan minua. Hymyilin takaisin ja huomasin Krishnan kertovan minun tulevan Suomesta. Kuurojen hostellilla näytin oppikirjan kartastosta, mistä tulen. Suomen talven lämpötiloista on helppo puhua, jos ei muuta sanottavaa ole.

Huoltotoimia kesken matkan

Olen kuullut juttuja nuorista, jotka testaavat, montako mahtuu mopoautoon tai koulun vessaan. Pistän paremmaksi. Kuljimme jeepillä maaseudulle. Etupenkillä viisi, takapenkillä viisi, takaluukussa 9, sivustoilla roikkui yhteensä kuusi, takapäässä roikkui viisi ja katolla könötti kolme säkkien seurana. Siis reilu 30 ja ikähaitari oli tuonne kuusikymppisiin asti. Kyyti maksoi 20 senttiä kymmenen kilometriä. Pitänee kuitenkin tunnustaa, että kun kardaaniakseli kolahti toistamiseen tielle, jatkoimme viimeiset pari kilometriä jalkaisin.

Lähdin lähiravintolaan iltapalalle. Kuulostaa hienolta sanalta tuo ravintola. Pitäisi varmaan puhua katukeittiöstä.  Riisi alkaa jo vähän tökkiä, joten otin vihannesmomoja. Ne ovat mukavan mausteisia nyyttejä. Kuuntelin syödessäni heinäsirkkojen siritystä, katselin nahistelevia koiranpentuja, silmäilin ympyränmuotoista bamburakenteista ruokakatostani, tunsin lukuisten nuotioiden tuoksun hämärtyvässä illassa ja iloitsin sähkönsäännöstelyn tuomasta pimeydestä, sillä kujan myyntikojut ja lukuisat katukeittiöt näyttävät tunnelmallisilta ilman tehokkaita sähkövaloja.

Tuokiokuvia

Sunnuntain kävelyretki suuntautui ostoksille.  Huomenna olemme olleet KTM:ssa 4 viikkoa ja Lähetysseuran vierastalosta on tullut meille koti: koti, johon on hyvä palata. Reilun kaupan tuliaisia kotiväelle sekä ystäville on ostettu monta kassillista. Pitänee pukea kaikki Suomeen palautuvat vaatteet ylle lentomatkaksi, että saadaan tavarat mahtumaan laukkuihin.

Kävellessä mietin Kuoppamäen Sininen ja valkoinen –laulua. ”Mitä siitä kertoisin, laudat eessä ovien, vai sen kaiken rikkauden…” Molempia tarjolla täälläkin. Pääkaduilla ja turismipaikoissa näkee kerjääviä lapsia ja vammaisia, lemuavan joen suistossa asuu satoja ihmisiä rötisköissä ja katukoirat, naudat ja vuohet etsivät ravintoa tienvarren roskakasoista.  Värikkäisiin asuihin ja runsaisiin koruihin sonnustautuneet rouvat kävelyllä, hienot hotellit, niiden puutarhat ja ravintolat, temppelialueet munkkeineen sekä miljoonia turisteja houkutteleva Himalajan vuoristo on yhtälailla läsnä. Jos olisimme täällä turisteina, emme ehkä näkisi niin hyvin Nepalien arkeen. Vierailut asuntoloissa ja vammaisten työpisteissä pakottavat meidät kohtaamaan ihmisiä niminä, tarinoina ja unelmina. Hekin haluavat toivon ja tulevaisuuden. Hindulaisuus ei tätä heille tarjoa.

Kuulemme liikenteen äänet, generaattorien pärinät, koirien haukunnan ja lintujen laulun. Haistamme pölyn läpi leipomon leivät ja kukkakaupan tuoksut. Näemme hehkuvat hedelmätiskit sekä kangasvalikoimat, kukkivia kirsikkapuita ja krasseja. Tunnemme auringon hehkun päivettyneillä kasvoillamme ja odotamme työmatkojamme laakson ulkopuolelle.

Ruisleipää

Näkymä Sanepasta etelään päin

Kuluvalla viikolla käväisi täällä suomalaisryhmä. Lappeenrantalaiset ja muutama oululainen mahduttivat viikon reissuun Kathmandun, Lähetysseuran toiminnan, Pokharan kouluvierailuineen ja pari päivää Intian Delhiä. Pokharan reissun aikana Kirsti ja Päivi hoitivat mieluisan tehtävän. He keräsivät vieraiden laskuun isot kassit näyttely- ja myyjäistavaraa suomalaisten kotiinviemisiksi; värikkäistä huiveista rytmisoittimiin, päähineistä ja mekoista tossuihin. Suomalaisvieraiden tuliaisena saimme ruisleipää ja kuvalehtiä.

Seurakuntavierailuun liittyi myös tohtori K. P. Rokajan luento Nepalin tämänhetkisestä poliittisesta ja uskonnollisesta tilanteesta. Nyt olisi todella tärkeää saada kiireesti Nepaliin perustuslaki. Yli kolmekymmentä puoluetta parlamentissa ja kahdeksan hallituksessa eivät vain tunnu pääsevän mistään sopuun. Lehdissä on ollut karttoja liittovaltiomalleista, joissa toisessa maa jaetaan kuuteen alueeseen, toisessa yhteentoista. Molemmat mallit jakavat maan köyhiin ja menestyviin alueisiin.

Loppuviikosta tapasimme lähtijöitä uudelleen. Olivat tyytyväisiä matkaansa. Osalla oli jo seuraava matka Nepaliin mielessä.

Keittiöstämme loppui kaasu. Polttoaineista ja kaasusta on huutava pula, mikä näkyy satojen metrien mittaisina jonoina bensapumpuille ja myyntipisteille. Tilannetta ei ole parantanut hinnankorotuksetkaan. Hallituksen viimeisin ilmoitus oli antaa opiskelijoille ja köyhille alennusta. Mitenkähän jonossa määritetään köyhät? Siirsimme varalämmittimestä lähes täyden pullon hellaan, joten siitä ei ole huolta, mutta kauankohan makuuhuoneen lämmitin toimii..

Kotiapulaisten (eli yläkerran Kirstin Kamala ja meidän Gita) ruoat ovat perinteistä Nepali-ruokaa eli vihannespataa, riisiä, linssikeittoa ja muhennosta. Pyynnöstä saa myös vihanneskeittoa. Vaihtelua aterioihin tuo pienten lähileipomojen tuotteet ja viikonloppuisin toimiva uuni. Ja tietenkin Gitan leipomukset. Vaikka osan pyykeistämme peseekin Kamala, kuluu pyykkäämiseen aika paljon aikaa. Tavalliset vaatteet kuivuvat katolla päivässä, mutta paksujen sukkien kanssa on toivotonta.

Kolmen päivän kuulumiset

Perjantaina lähdimme Kathmandun pohjoisosaan. Menomatkaa hidasti tiibetiläisten mielenosoitus Ring Roadilla. He vaativat itsenäistä valtioita itselleen. Keskustan kautta ei kannattanut ajaa, sillä opiskelijat osoittivat edelleen mieltä polttoaineen hinnan korotuksia vastaan.

Tutustuimme Morning Star lastenkotiin. Kodin johtaja Bishnu Parajuli esitteli taloa ja toimintaa. Kodissa oli viime vuonna yli 60 lasta, joista harvinaisen moni muutti kesällä omilleen. Tällä hetkellä kodissa asuu 41 kuudesta kahteenkymmeneen vuotiasta lasta. Lapset asuvat n. 10 hengen huoneissa. Lähes kaikki lapset olivat koulussa, keittiössä valmisteltiin dalpatia päivälliseksi ja kanat parveilivat pihalla koiranpennun nukkuessa auringon paisteessa. Lastenkoti on brittien ylläpitämä ja lapsista kymmenen on suomalaisten kummilapsia.  Vaikka olosuhteet olivat vaatimattomat, kodissa vallitsi lämmin, välittävä ilmapiiri. Tulevaisuus ei kuitenkaan näytä valoisalta, sillä Iso-Britanniasta tukea koordinoivat ovat hyvin iäkkäitä, eikä jatkosta ole varmuutta.

Olemme opetelleet käyttämään taksia. Ensinnäkin pitää selvittää, tietääkö taksi kohteen, osaako siis mennä sinne ja toisaalta sovitaan etukäteen, mitä matka suurin piirtein maksaa. Polttoainetta on niukalti, autot nelipaikkaisia Suzukeja, kuskit nuoria opiskelijoita ja tiet ovat, mitä ovat. Osaamme liikkua Patanissa kotimme, kauppojen ja toimistojen väliä, mutta Kathmandun puolella olemme vielä ihan ulalla.

Lastenkodilta menimme kahdestaan Suurlähetystöön äänestämään, ja äänestyksen jälkeen rentouduimme puilla lämpiävässä pihasaunassa. Lähetystön sauna saa arvosanan kymmenen, mutta jääkylmä suihku vaatisi investointeja. Saunakahvi oli muuten Presidenttiä. Saunakavereina meillä oli Fidan paikallinen ja Bangladeshin lähettipariskunta.

Lauantaina pääsimme hämärään, pieneen nepalilaiseen kotiin kylään. Bishnu Nepal Gurungin  luona nautimme yltäkylläisen aterian ja perheen nuoret esittivät kaksi kansantanssia. Bishnu on käynyt Suomessa muutaman kerran ja hänestä oli juuri Turun Sanomissakin artikkeli.  Hän on alakastinen, nuorena leskeksi jäänyt lakinainen, joka on kouluttautunut Lähetysseuran tuella. Hän tekee sinnikkäästi töitä kaikkein heikoimmassa asemassa elävien puolesta. Hän kertoo vähäosaisimmille daliteille heidän oikeuksistaan ja puolustaa heitä.

Tänään olimme (me, Kirsti ja Nina) ulkoilemassa Hattibanissa. Nautimme raikkaasta ilmasta, mäntymetsän tuoksusta ja retkeilevien tiibetiläisnunnien juttuseurasta. He olivat piknikillä ja keräämässä käpyjä.  Kukkulan laelta aukeni näkymä lumihuippuiselle Himalajan vuorijonolle sekä alas Kathmanduun.  Paluumatkalla kukkulalta alas tutustuimme pieneen buddhalaisluostariin. Bhutanista 16 vuotta sitten tullut munkki kertoi tarinansa ja esitteli vierasmajat sekä temppelin. Matkaajalle huoneen hinta on 6€. Mukavuutena ovat upeat maisemat, keittiönurkka ja haukkuvat pihakoirat.  Pihan vahtikoirat tarvitaan pitämään leopardit poissa alueelta ja vartioimaan temppelin rikkauksia – onneksi olivat kiinni tolpissa.

Emme saaneet paluumatkaksi heti taksia. Kävelimme muutaman kilometrin alas asfalttitietä ihmetellen elämän menoa, väistellen kulkukoiria ja kyytiä haikaillen. Lopulta saimme taksin, ja Kirsti sopi kyydistä ja hinnasta. Loppu sunnuntaipäivä kului kotiaskareissa, skypeillen ja lueskellen.

Bandh

Aikaisempina kertoina, kun lehdissä ja tiedotteissa oli ilmoitettu lakosta, ei juuri mitään tapahtunut. Polttoaineiden hinnan nousu oli saanut opiskelijajärjestöt liikkeelle ja eilinen Bandha onnistui. Ihmiset kulkivat vain jalan ja pyörillä, mikä puhdisti heti ilmaa. Yhtään autoa ei liikkunut ennen iltaa. Eräällä toimistostamme oli lento Pokharaan, joten hän joutui pyöräilemään kentälle.


Suurin osa kaupoista oli suljettuna, sillä työntekijät eivät päässeet työpaikoilleen tai eivät arvanneet halunneet avata ovia. Me nautimme katujen väljyydestä ja kävelimme kolme rinnakkain Kirstin kanssa kohti Patanin kaupungin osaa perehtymään Newarien kulttuuriin. Kirjojen mukaan Newareita on yli miljoona Kahmandussa, he ovat pääsääntöisesti tiibettilaisten jälkeläisiä ja budhalaisia. Newarien kielen sanotaan olevan yksi vaikeimmista. He ovat edelleenkin taitavia kauppiaita sekä puu- ja kultaseppiä.


Kortteleiden ytimistä löytyi heidän oma maailmansa, kun vain uskaltautui kapeisiin ja mataliin kujiin. Rakennukset ovat osin jopa tuhat vuotta vanhoja ja ne tunnistaa upeista puuleikkauksista ovissa ja ikkunoissa. Eräällä sisäpihalla Kirsti haastatteli miesjoukkoa ja kuuli korttelinväen pitävän yhdessä oman temppelinsä kunnossa.



Patanin keskustassa oli myös maailmanperintökohde Patan durban square. Yli 1000 vuotta vanhat hindutemppelit olivat myöhemmin saaneet lukuisia tempeleitä vierelleen. Paikallisilla on alueelle vapaa pääsy, ja  miesväki nauttikin aurinkoisesta päivästä jutustellen erilaisten pylväikköjen juurella. Museoihin emme tutustuneet tällä kertaa, vaan nautimme lounaamme ulkosalla, bambujen katveessa.

Työn touhussa

Kieliopinnot ja orientoituminen ovat jääneet jo vähemmälle, sillä työtehtävämme ovat alkaneet. Arkeen on kuitenkin kuulunut ylellisyyttä. Tänään aloitti meidän didimme Gita työt. Hän käy kerran viikossa meillä siivoamassa ja laittamassa ruokaa. Kotona odotti siis maukas kalakeitto ja aimo keko pieniä karjalanpiirakoita. Gita on ollut vuosia suomalaisperheissä ja taitaa suklaakakuista korvapuusteihin ja makkarakeitosta lihapulliin. Päivän aikana oli meille asennettu invertteri, joten saamme sähkökatkoista huolimatta valoa iltaisin ja ladattua tietokoneen sekä kännykän.

Hannun työtehtäviin kuuluu FELMin toimiston ja työntekijöiden kotien sekä Forward Looking-järjestön toimiston ja työpajojen turvallisuuskartoitus sekä toimeenpideohjelman tekeminen kuhunkin paikkaan. Koska Nepal kuuluu mannerlaattojen liitoskohtaan, on täällä varauduttava myös maanjäristyksiin. Työntekijöille on hankittu Go-Bagit ja koteihin vaadittavat varusteet. Tarkoitus on perehtyä paloturvallisuuteen ja ensiaputaitoihin. Hannu on aloittanut asentamalla palovaroittimia, vaahtosammuttimia sekä käynyt tarkastamassa kaksi vammaisten työpajaa ja tekee niistä raportit sekä parannusehdotukset järjestölle. Kaikkeen tähän on Hannu rakentanut lomakkeita, tarkistuslistoja ja suunnitelmia, joita sitten kehitetään mahdollisimman käyttökelpoisiksi. Keskiviikkona, jollei yleislakko toteudu, on kohteena Grace Home, jossa asuu sekä orpoja että isoäitejä.

Päivi on FELMissä tapahtuneen alkuorientaation jälkeen aloittanut eilen työt FL järjestön toimistolla, joka on noin 20 min kävelymatkan päässä. Järjestöllä on viime viikolla avatut uudet toimitilat ja moni asia siksi hakusessa. Sinänsä tosi mukava, että muuttivat juuri nyt, sillä entiseen paikkaan olisi pitänyt mennä jollain kulkupelillä, kun se oli yli tunnin matkan päässä. FL on yksi sadoista Nepalin kansalaisjärjestöistä ja sen tavoitteena on tehdä työtä vammaisten ja marginaaliryhmien  parissa tarjoamalla voimaannuttavia vaihtoehtoja. Käytännössä tämä tarkoittaa peruskoulutusta, elämäntaitojen opetusta ja ammatillista valmennusta. Kohderyhmänä ovat sokeat, kuurot, fyysisesti vammaiset, orvot, yksinhuoltajaperheiden lapset ja alakastiset, joilla muuten ei käytännössä ole kouluttautumismahdollisuuksia.

Tällä hetkellä järjestöllä on kaksi päähanketta; scholarship program (SP) ja disabled empowerment project (DEP) Nepalit rakastavat lyhenteitä ja välillä on tosi työ pysyä perässä, kun palavereissa puhutaan lyhenteillä. Ensimmäinen tarkoittaa stipendiohjelmaa, jolla koulutetaan lapsia aina yliopistotasolle ja ammatteihin asti. Oppilaat tarvitsevat usein koulumaksujen lisäksi tukea koulupukuihin, materiaaleihin, asuntolamaksuihin sekä apuvälineisiin. Perheillä ei ole mahdollisuutta kouluttaa vammaisia lapsiaan, jotka harvemmin voivat opiskella läheisessä valtion ylläpitämässä kyläkoulussa, joita täällä kyllä on joka notkossa ja kukkulalla. Tyypillinen tuki on noin 20 euroa kuussa ja sillä tällaisen lapsen tulevaisuutta rakennetaan jo hyvin pitkälle.  Päivin hommana nyt alkuun on ollut tehdä parannuksia stipendiaattien haastattelulomakkeeseen, jolla tämän kevään aikana evaluoidaan hiukan toista sataa oppilasta. Tein ehdotukset ja sitten pidimme haastattelijoiden kanssa palaverin, jossa kävimme lomakkeen läpi ja harjoittelimme hastattelutilannetta. Mukavaa, että sain tehdä, sillä näillä näkymin datan kerääminen ja ainakin alustava analysointi on osa tehtävääni. Odotan siis innolla, että nepalityötoverini saavat haastatteluja tehtyä ja käännettyä ne nepalista englanniksi, jonka jälkeen pääsen työstämään tuloksia. Raportit tulee rahoittajaa varten tehdä englanniksi ja siihen ei nepalityökavereitten kielitaito useinkaan riitä.
Eilen pääsin aloittamaan myös toista hommaani, englannin opettamista yhdelle nepalityökaverilleni. Kaksi opetustuokiota takana ja hyvin on sujunut. Tarkistelen hänen kirjoittamiaan raportteja omasta työstään ja annan ohjeita tekstin korjaamiseen. Yritämme puhua paljon, jotta hänen ääntämisensä kehittyy. Myös minä opin samalla. Muista pienemmistä hommista kerrotaan lisää myöhemmin.

Maailmanperintökohteissa

Perehdytykseemme kuuluu myös tutustumista uskontoihin paikan päällä. Pashupatinah on hindutemppelialue, jonka pyhimpään pääsevät vain hindut. Keskellä aluetta virtaa pyhä joki, jonka äärellä varakkaat vainajat poltetaan. Joelle saapuu pyhiinvaeltajia ja hinduja tapaamaan pyhiä miehiä ja uhraamaan sekä saamaan heiltä hyviä ohjeita.



Joessa käydään peseytymässä ja sen vettä jopa juodaan osana puhdistautumista. Pyhään jokeen lasketaan taitavasti tehtyjä lehtilautasia lastattuna mm. maidolla ja riisillä. Siinä ne kelluvat yhdessä vainajien tuhkan, roskien ja vaatteiden kanssa. Nepalissa suhtaudutaan kuolemaan hyvin luontevasti. Lapset keräävät vainajien rahat ja kultahampaat joesta talteen. Alueella on myös kuolevien talo, johon varakkaat voivat tulla kuollakseen lähellä pyhää jokea.

Budhalaisten tärkein stupa on Boudhanat. Stupaan ei pääse sisälle, vaan sen ympäri kulkee pyhiinvaeltajia myötäpäivään. Värikkäät tiibetiläiset, sherpat, intialaiset ja kaakkois-aasialaiset kävijät pyörittävät rukousmyllyjä, ripustavat rukouslippuja, kumartavat syvään Budhan patsaiden edessä, uhraavat ja sytyttävät kynttilöitä.

Stupan ulkokehällä on kauppoja, kojuja, ravintoloita ja tankamaalauskouluja. Pyhiinvaeltajille myydään rukousnauhoja, pieniä rukousmyllyjä, rukouslippuja, kotialttareita ja soivia kulhoja. Alueella on runsaasti temppeleitä ja luostareita, sillä Katmandun laakso on merkittävä budhalaisuuden keskus.

Nyt se on nähty!

Viikonloppuumme mahtui jotain suurta. Lainasimme firman maasturia ja kuskia ja ajoimme kukkuloille. Kotimme on noin 1300 m merenpinnasta ja nousimme autolla 1500 metriin kansallispuistoon. Osa joukostamme kapusi Shivapurin laelle (2725m), jonka huipulta siinsivät Himalajan vuoret. Ne ovat vain parinkymmenen kilometrin päässä.

Puolet ryhmästä kävi huipun sijaan tiibetiläisbudhalaisessa nunnaluostarissa vuoren rinteellä. Luostarissa on noin satakunta nunnaa alle 10 -vuotiaista yli kuusikymmentä vuotiaisiin. Kurkistimme yhteen monista viiden neliön kammioista, missä nunna eleli vaatimattomasti.
Ilma oli rinteillä raikkaampaa kuin katkuisessa laaksossa ja jopa tunsimme kukkien tuoksun. Kapuaminen sinällään oli joinkin paikoin tylsää, kun polkujen tilalla oli satoja kivettyjä askelmia - varsinkin alastuloreitillä.

Päivällä on lämpötila kivunnut yli 20 asteeseen, ja ehdimme nauttiakin siitä. Illan tullen (kiitos sähkösäännöstelyn) tähdet näkyvät kirkkaana. On toi Otava vaan kellahtanut kummaan asentoon. Sunnuntain ostosreissulla kävimme saunomassa keskustan kuntoklubilla. Tarjolla oli oikein kunnolliset suomalaiset löylyt ja höyrysauna. Uimaan ei tällä kertaa menty, sillä vesi on alle 10 asteista.

Irtojugurttia ja kananmunia muovipussissa

Ensimmäinen perehdytysviikko takana. Löydämme itse jo toimistolle, tavarataloihin, lähikauppaan (20m), terveysasemalle ja pankkiin. Hannu osti uuden vesipänikän (20l) ~60 snt ja Päivi aamuksi munakastarpeet ja vihannekset 90 snt viereisessä kuvassa hymyilevältä lähikauppiaalta.  Lähes koko kauppa näkyy kuvassa.

Ravintolalounas maksaa reilun euron. Juomasuosikkimme on kuuma vesi! Ruokamenomme ovat siis varsin kohtuulliset. Ai niin, kakkukauppa löytyi toimiston läheltä ja kolmea sorttia vähän maisteltiin..

Nepalin kielen tunteja on ollut päivittäin ja osaamme tervehdykset, kohteliaisuudet, viikonpäivät, osan numeroista ja muutamia ruokasanoja. "Aaza sanibaar ho" , "Ma Felm Nepal maa kaam garchu", Muri muri dhanjabad!!
Olemme tutustuneet Felmin (Lähetysseura) työntekijöihin ja osaan Forward Lookingin ja suurlähetystön väestä. Ensi viikko pitäisi vielä olla perehdytystä.

Kotona opettelemme elämään säästäen sähköä ja vettä sekä lämmittämään yhtä huonetta kaasulla ja valaisemaan kynttilällä. Aamulla oli kuuraa maassa, ja makuuhuone oli jäähtynyt aamuun mennessä 14 asteeseen. Neljä peittoa päällä kuulostaa satukirjamaiselta, mutta todellisuus on toista.. Jostain pääsee aina kylmää ilmaa peiton alle, kun osa peitoista on lattialla.

Huomen aamulla ei kello soita ja edessä on vapaapäivä lueskellen..

Kun on virtaa

Täällä pitää tekemiset suunnitella sähkölistan mukaan, jos tarvitsee puuhiinsa virtaa. Hupaisaa vain on, että lista ei pidä juurikaan paikkaansa. Systeemi on rakennettu siten, että Kathmandu on jaettu alueisiin ja sähköä jaetaan  listan mukaan. Kun on virtaa, ladataan akut, hoidetaan sähköpostit ja löydetään kadonneet tavarat. Pimeässä selviytyy kyllä hyvin, kun on otsalamput ja kaasulla voi keitellä kahvivedet.

Tänään paistoi aurinko ja suurlähetystöltä avautui näkymä Himalajalle. Eka kerta, kun nähtiin vuoret kunnolla. Äänestysreissulla tapasimme kymmenkunta suomalaista. Menkäähän tekin äänestämään.

Patan, Lalitpur

Namaste ystävät!
Perillä. Totuttelemme vasemmanpuoleiseen liikenteeseen, kodin lämpöön (+12 astetta) ja uusiin työtovereihin.
Saimme netin, kaasuhellan ja kaasulämmittimen toimimaan, ja neljän peiton alla tarkenimme yön mainiosti.
Vinkkejä, neuvoja, ohjeita, aikatauluja - niitä olemme saaneet tasaiseen tahtiin. Huomenna kielen opiskelua, perehdytystä, ilmoittautuminen Lähetystöön ja ennakkoäänestys. Kuulumisiin..