Trekkaamassa

Neljä reppua, kaksi rinkkaa täyteen ja menoksi. Aamupala majapaikassa, opas ja kantaja valmiina ja autoon. Ensimmäiset 40 kilometriä autolla ja sitten Vaellus alkoi.

Nepalin matkamme etukäteen suunnitelluin viikko oli vaellus Poon Hillille. Sitä oli mietitty ystäviemme kanssa jo kesästä asti. Kirjeenvaihtomme sekä skypeilymme Elisan ja Sepon kanssa tiheni helmikuussa. Pari päivää ystävien kanssa Kathmandussa ja sitten maaliskuun alussa suunta kohta Pokharaa, Annapurnan maisemia.

Ensimmäinen päivä oli löysänlainen. Aikaa oli pulahtaa vuoristopuroon, pitää pitkiä taukoja ja kulkea leppoisasti. Vastaan tuli ensimmäiset ponikaravaanit kuormineen.  Iltapäivällä olimme turhan aikaisin majapaikassa (Sushma Guest House). Aanailimme jo, että retki olisi ehkä kannattanut tehdä neljässä päivässä. Toisena päivänä ohitimme lukuisia pikkukyliä, kyläkouluja, koulupukuisia lapsia. Matka taittuu kivisiä portaikkoja pitkin ja noustessamme ylemmäs näemme ensimmäiset kukkivat tummanpunaiset rhodot. Vuorten huiput pysyvät pilviverhossa. Toisen päivän iltana olemme jo lähes 3000 metrissä, ilma on kylmempää ja varjoisissa paikoissa on vielä lunta. Majapaikassa Ghorepanissa puemme yllemme kaiken mahdollisen, tuuli vinkuun peltitalossa ja yöpyminen on jäätävää.

Herätys kello viisi. Otsalamppujen jono nousee pikkupakkasessa Poon Hillille odottamaan auringon nousua. Maisemat avautuvat upeina ja satoihin kameroihin tallentuu Himalajan huiput. Parin pilvisen aamun jälkeen kuulemme olevamme ne onnekkaat, jotka saapuvat näkemään huiput. Pokharan kentältä nousseet pikkukoneet pörähtävät alapuolellamme kuljettaen kiireisempiä Annapurnan ihailijoita. Palaamme Moonlight Lodgeen aamupalalle. Aurinko on sulattanut jään ikkunoista ja huoneemme on vihdoinkin mukavan lämpöinen. Kolmannen päivän vaellus vie meidät uudestaan liki 3200 metriin ja jäisiä polkuja pitkin Tadapaniin. Runsaat rhodometsät aloittelevat kukintojaan, ja tällä puolen vuorta kukinnot ovat vaaleamman punaisia.  Vaelluksemme päättyy lähes tunnin portaikkonousuun ja saavumme sateen kastelemina perille. Teetuvassa, Himalayan Guest Housessa on mukava puheensorina, lämmittelemme takan ympärillä ja vaihdamme kuulumisia muiden reissaajien kanssa.

Aamun upeat maisemat kulkevat mukanamme neljännen päivän. Vastaantulijoita on jonkun verran ja vaihdamme muutaman sanan. Jakkilauma jyhkeine sarvineen saa meidät haltioitumaan. Olemme kulkeneet  vuoristopurojen kanssa samoissa kuruissa muutaman päivän, mutta sitten palaamme terassiviljelmien keskelle, jyrkille rinteille. Viimeinen yö Syauli Bazaarissa kohisevan joen partaalla ja viides vaelluspäivä oli pari tuntia pitkin kylätietä. 

(Kuvia tulevat myöh.)

Matkantekoa, Horn please!

Kathmandusta pääsee etelään Intiaan sekä idän että lännen suuntaan vain yhtä tietä pitkin. Sitä pitkin kulkee koko tuonti Intiasta ja miljoonakaupungin maaliikenne. Muut tiet vievät pohjoiseen kohti Tiibetiä. Matka taittuu aluksi jyrkänteiden reunoilla tien kohotessa serpentiininä kukkuloille. Maisemat eivät avaudu, vaan ”putoavat”. Tien varteen on syntynyt nauha palveluja pienistä teetuvista turistilinja-autojen uutukaisiin taukopaikkoihin. Autojonon kulkiessa verkkaisesti ensin ylämäkeen, sitten alamäkeen, ehtii nähdä välähdyksiä tienvarren tapahtumista: Ihmisiä pesulla vesipostilla, pyykkäämässä asfaltin reunalla, harjaamassa hampaitaan, makoilemassa vatsallaan matolla, muokkaamassa palstaansa, teurastamassa vuohta, järjestelemässä kauppakojua, keittelemässä teetä, tarinoimassa keskenään, puhdetöissä, pelailemassa lautapelejä (koronaa ilman keppiä), muuraamassa taloa, korjaamassa tietä, kuivattamassa viljaa ja punapippuria pressujen päällä tai valamassa harkkoja myyntiin.

Liikenteen keskellä möllöttävät tai keskikorokkeilla sekä penkoilla kuljeskelevat ja olemattomia ruohontupsuja nyhtävät naudat alkavat olla jo tuttu näky. Silmä alkaa myös tottua kuorma-autojen iloisen värisiin koristemaalauksiin, ikkunarimpsuihin ja kimmelteleviin nauhoihin.  Intialaisvalmisteisten TATA-bussien katoilla näkee laukkuja, laatikoita, polkupyöriä, ihmisiä ja jopa vuohia. Kukkasin koristellut hääautot ja lipuin koristellut hääbussit tuovat ääntä ja väriä liikenteeseen. Autojen pelleissä ja puskureissa lukee erilaisia kehotuksia ja ohjeita: Horn please! (Paina torvea!)

Ohitsemme ajaa moottoripyörällä kolmihenkinen perhe ja kuljettaja kera kymmenen elävää kanaa matkalla torille myyntiin. Riksa kuskaa jollekin uutta peltikattoa ja toiselle vaatekaappia. Polkupyörällä siirtyvät ketterästi heinäpaalit, runkopatjat ja pitkät terästangot. Yksi on rakentanut polkupyörästä koulubussin, jonka perästä pojat sinisissä paidoissaan vilkuttavat meille. Kantamalla kuljetetaan paljon ja kaikkialla. Kuormat täytetään usein lapioiden niin lavoille kuin selkäkoreihin tai säkkeihin. Naisia näkee monella ohittamallamme työmaalla punatiilien ja soran kannossa. Kori roikkuu selässä otsapannan varassa. Ämmänlänget ovat täällä tuttu näky vihannesten kannossa.

Nopeusmittari kohoaa vain harvoin 60 km/h, koska liikenne etenee tien kunnon ja säiliöautojen matelun huomioiden. Keskinopeus on noin 35 km tunnissa. Moottoripyörät ja pikkubussit pyrkivät ohittamaan tilaisuuden tullen pakottaen muun jonon antamaan tilaa. Poliisien tarkistuspisteet, matkalle hajonneet autot ja tietyöt keskeyttävät välillä matkanteon. Intiaan ja Teraille matkaavat kääntyvät vasemmalle ja ruuhka helpottuu. Seuraamme joenvartta ja ohitamme lukuisat riippusillat, joita myöden pääsee turvallisesti virran yli kotikyliin. Tienvarret ovat siivottomassa kunnossa. Hetkeksi tienvarsi siistiytyy, kun Manakamanan hindutemppeli, sen koristeellinen portti ja korukauppiaat kutsuvat pyhiinvaeltajia nousemaan kukkulan laelle. Pysähtyneiden bussien välistä pääsemme vaivoin jatkamaan matkaa. Pokharaa lähestyessämme huomaamme perunan ja rypsin kukkivan. Härät vetävät puisia auroja lukuisilla pengerretyillä pelloilla. Osa palstoista vihertää vehnällä.  Suurin osa Nepalin pelloista kohoaa rinteille. Puiset aurat, justeerit, tapparan malliset halkaisukirveet ja monet meille museoista tutut työkalut ovat täällä käyttökelpoisia ja käytössä.

Reittimme Pokharasta eteenpäin kulkee jälleen joenvartta seuraten välillä kohoten harjanteelle 1700 metriin merenpinnasta. Ohitamme lukuisia vesivoimalaitoksia. Heti kaupungista lähdettyämme näemme edessämme jylhiä, lumihuippuisia Himalajan vuoria: Annapurnat, Dhaulagirin, Machhapuchhren. Joki virtaa syvällä kanjonin pohjalla turkoosina, mutta levollisena. Nyt ohitamme traktoreita, muuten liikenne on vähäistä, ja vähäistä on välillä myös ehjän tien osuus. Nousu kukkulalle, ajo kuivana pölyävän pallokentän läpi ja olemme perillä kuurojen koululla Baglungissa.

Helmitorilla

Suuntaamme Kathmandun puolelle. Seuraamme taksin ikkunasta armeijan harjoitusta keskustan kentällä. Suljemme auton ikkunat, sillä matalalla lentävät helikopterit nostattavat ilmaan pölyä ja kuivaa ruohosilppua. Sotilaat laskeutuvat pää edellä köysiä pitkin aivan kaupungin keskustassa ja yleisöä on näytökseen kertynyt runsaasti.

New Roadilla pitää tietyn hindutemppelin kohdalla osata jäädä pois taksista, jos haluaa löytää Sikhien helmitorin. Pienellä alueella on kylkikyljessä rannekorujen ja helminauhojen myyjiä sekä korujen punojia. Hinnat ovat edullisia, joten miettii, miten aikaa vievällä helmipunonnalla oikein saa toimeentulon. Nevarirouva on tuonut mukanaan kultaisen helan, johon haluaa pitkät vihreät helmet. Valmis koru tehdään odottaessa ja tulevana Naistenpäivänä se laitetaan kaulaan. Helmien väriloisto saa meidät hetkeksi unohtamaan pölyisen ja likaisen kaupungin.

Matkaamme Thameliin pikkukujia pitkin. Kirsti jututtaa taksinkuljettajaa. Nepalit vaihtavat mielellään kuulumisia, ja poimimme muutaman tutun sanan sieltä, toisen täältä. Kuljettaja tuntee hyvin kaupungin, sillä on ajanut omaa taksia jo kuusi vuotta. Ajotyylistä ja siististä autosta onkin arvannut, että mies omistaa auton. Meille selviää, että turvavyöpakko on määrätty etupenkeillä istuville ja käyttöä valvotaan. Kehitystä.

Garden of the Dreams

Ohitamme kymmenet vaateliikkeet, kivijalkateetuvat, vaellusvarustekaupat. Thamel on turistialuetta. Emme kuitenkaan ole tulleet ostoksille, vaan tutustumaan yhteen entiseen kuninkaan palatsiin. Puutarhan atsaleat ja mangoldit olivat kukassa, monet köynnökset vasta nupuilla. Viileät yöt hidastavat kevään tuloa. Garden of the Dreams on kunnostettu Itävaltalaisten tuella. Se on vain tiilimuurin päässä vilkkaasta kaupungista, mutta silti rauhallinen keidas lueskella, seurustella, kahvitella, ruokailla tai tutustua historiaan. Kaiser Cafen ruokalistasta vain osa on saatavilla, sillä kaasupula haittaa ravintolatoimintaakin. Syömme maukkaan lounaan.

Levollisen hetken jälkeen istumme jälleen taksissa. Seuraan katseellani suttuisia poikia, jotka yrittävät myydä ruuhkassa seisoviin autoihin matkamuistoja ja ruttaantuneita postikortteja. Tähän aikaan päivästä pitäisi tuon kokoisten poikien olla vielä koulussa, ajattelen ja veivaan ikkunan kiinni.

Päivin pohdintoja kummityöstä

”Nepalissa on lähes kolme miljoonaa vammaista, mikä vastaa noin 10 prosenttia koko väestöstä. Vammaisuutta pidetään Nepalissa usein jumalten tahtona tai seurauksena entisen elämän rikkomuksista. Monet vammaiset elävät hävettyinä ja piiloteltuina. Vammaiset lapset eivät Nepalissa yleensä pääse kouluun - heidän kouluttamistaan pidetään ajanhukkana. Lähetysseuran työ tähtää vammaisten lasten ja nuorten perus- ja ammattikoulutukseen. Syrjäseutujen lapsille järjestöjen perustamat asuntolat ovat usein kouluun pääsyn ehto. Järjestöt paikkaavat hallituksen jättämiä aukkoja yhteiskunnassa ja huolehtivat niistä, jotka muuten jäisivät ilman apua.” (SLS, Tasaus 2011 esittely)

Edellä oleva teksti on diasarjasta, jota katselimme naisten Nepal – illassa kotona Halikossa juuri ennen lähtöämme. Kaikki on niin totta täällä. Kummiohjelma on yksi keskeinen Forward Looking –järjestön työmuoto, jota Lähetysseura rahoittaa ja tukee asiantuntijatyöllä. Tämän ohjelman vaikuttavuuden ja onnistumisen arviointityössä saan olla mukana tekemässä  kummioppilaiden haastatteluja. Haastateltavia on toista sataa ja teemme työn yhdessä nepalityötovereiden kanssa. Tavoitteena on selvittää kummituen merkitys vammaisten koulutusmahdollisuuksien luojana sekä parantaa ohjelmaa ottamalla selvää heidän mielipiteistään ja kokemuksistaan opintojensa aikana. Haastatteluilla kerätään tietoa vammaisten toiveista ja unelmistakin oman tulevaisuutensa rakentamiseksi. Pidemmän aikavälin tavoitteena on pidettävä vammaisten yhdenvertaisuuden lisäämistä koko Nepalin koulujärjestelmässä kouluttamalla opettajia ja luomalla esteettömyyttä ja osallisutta kaikilla kouluasteilla. Se onkin siten jo tosi iso haaste.

Laitan tähän pätkän nuoren naisen tarinasta, jonka kirjoitin yhden haastattelun pohjalta.

Oppimaan vaikka käsillä kävellen – otteita Heman matkasta

Helmikuisen aamupäivän aurinko kultaa pienen nurkkauksen korkean kivitalon aidatulla pihalla. Hema kääntää iloiset kasvonsa meitä kohti: ”Namaste!” Ystävälliset tervehdykset vaihdetaan ja näin on tultu tuttaviksi. Hema viittoilee meidät sisään ja tulee itse perässä. Käsillään kävellen, sillä Hema ei kävele syntymässä saadun vamman vuoksi. Nuori 20 –vuotias nainen on yläkastinen Bramiini –tyttö kaukaa Länsi-Nepalista. Hänen Hinduperheeseensä kuuluvat äiti, kaksi veljeä ja sisar. Isä on nukkunut pois kaksi vuotta sitten. Isä teki vuosia työtä Intiassa,  kuten niin monet muutkin perheen elättäjät Nepalissa. Hän sai siellä kehnoissa työoloissa astman ja menehtyi kotona keuhkosairauteen.

Hema muistelee lapsuuttaan hiukan haikeana ja surullisena, sillä ainona vammaisena kodissaan ja kyläyhteisössä hän joutui kohtaamaan syvälle jäljet jättävää syrjintää. Perhe ei pitänyt tärkeänä hänen osallistumistaan tai kouluun menoaan saati jatko-opintojaan. Veljien opiskeluihin haluttiin panostaa ja ottaa jopa lainaa sitä varten, että pojat pääsivät sisäoppilaitokseen. Heman kohdalle ei perhe nähnyt edes mahdollisuutta koulun aloittamiseen vammasta johtuen. Tyttö oli vangittu jäämään kotiinsa. Tämä on Nepalin maaseudulla hyvin tavallista vammaisten kohdalla. Vammaisuus on häpeä perheelle ja raskas taakka itse vammaisille, joita piilotellaan kodeissa ja jätetään usein arvottomina vaille riittävää perushoitoakin. Naisiin, lapsiin, alakastisiin ja vammaisiin kohdistuvat ihmisoikeusrikkomukset nousevat maan uskonnoista, arvoista ja kulttuurista.

Sisulla koulutielle

Mandira Awale haastattelemassa Hemaa (vas.)
vammaisten naisten asuntolassa

Hema ei kuitenkaan sisukkaana ja ymmärtäväisenä tyttönä lannistunut, vaan vaati päästä muiden mukaan kouluun, jonne perhe kaikeksi onneksi alussa auttoi häntä kantamalla silloin 7 –vuotiasta tyttöä matkat. Terveelle koulumatka valtion kouluun kylässä kesti kävellen noin puolisen tuntia. Hiukan kasvettuaan Hema kulki matkat itsenäisesti käsillään edeten. Kaksi tuntia mennen tullen.  Koulusta Hema nautti. Hän oli hyvä oppilas, osallistui säännöllisesti koulupäiviin, pääsi aina luokaltaan ja sai näin myös opettajien luottamuksen puolelleen. Hänellä on vain hyvää kerrottavaa kouluvuosista. Ystävätkin auttoivat häntä koulussa kantaen hänen tavaroitaan. Välituntileikkeihin Hema ei päässyt mukaan vammansa vuoksi, joten hän käytti ne ajat opiskeluun. Siinä yksi salaisuus hänen menestykselleen ja muiden arvostuksen hankkimiselle. Näinä vuosina luotiin myös pohja vammaisen tytön uskolle omiin mahdollisuuksiinsa ja menestykselle tulevissa opinnoissa  Kathmandussa.

 

Valo jakaantuu maailmassa tasan kaksi kertaa vuodessa,

mutta onnellisen elämisen

edellytykset eivät koskaan.

Siksi tarvitaan hyvinvoinnin tasaamista.                                (SLS:n Tasauskeräyksen tunnus)

Hannun työmatkalta Bankeen

Hereillä jo viideltä aamulla. Majapaikkani Nepalganjissa ei todellakaan ole rauhallisella paikalla. Tämä on paikallista luksusta hintaan 7 euroa yö. Nepalilaiset työtoverini asuvat neljällä eurolla yö, en vaihtaisi. Minulla on sentään kokolattiamatto, vessassa pytty ja kylmä pesuvesi tulee suihkusta, eikä hanasta. Ovi suljetaan isolla munalukolla. Ikkunaa ehkä kaipaan. Olen Bankessa, Länsi-Nepalin tasankoalueella ja lähtenyt sinne työmatkalle Krisnan ja Suryan kanssa.

Lähdin vähän ennen seitsemää ulos katselemaan kaupunkia. Päädyin ihmettelemään sumua, joka verhosi koko kaupungin hämärään salamyhkäisyyteen. Ensimmäisiä myyntikojuja työnnettiin kadun varteen, keittokojujen savihellat sytytettiin ja hedelmänmyyjät lämmittelivät nuotioiden ääressä pinottuaan hedelmät pyramidin muotoon. Sumusta ilmestyi aavemaisesti riksoja ja vesipuhveleiden vetämiä puukuormia.  Päivä valkeni vähitellen ja sumu väistyi kymmeneen mennessä. Lämpötila kohosi pian hellelukemiin.

Tämä Banken reissu pakotti ajattelemaan valokuvaamista. Kathmandun turistikohteissa ja laaksoa ympäröivien kukkuloiden vaelluksilla on luontevaa räpsiä kuvia ilman turhaa miettimistä. Vaikka sain luvan kuvata avotulella kokkaavaa teetuvanpitäjää, vetäytyi hän sivummalle. Riksan kyydistä halusin mieluummin kuvata vesipuhveleita kuin paikallisia, mielenkiintoisia, mutta tuntemattomia ihmisiä. Jotain on muuttunut neljässä viikossa. En koe olevani enää kuvamuistoja keräävä turisti.

Forward Lookingin tukemalla kuurojen hostellilla, vammaisten tietokonekurssin avajaisissa, rottinkiverstaalla ja ompelimossa olin heidän vieraanaan ja heidän takiaan tullut paikalle. Kaikella vähäiselläkin kielitaidolla, hymyllä ja silmiin katsomisella oli sama viesti: olemme tärkeitä, kohtaamme toisemme. Niissä hetkissä valokuvaaminen oli luontevaa, jopa mukavaa. Avajaisissa sain kaulaani samettikukkaseppeleen ja huivin, ja sytytin juhlan kynttilät palamaan. Onneksi olin miettinyt Mandiran avulla esittelyni nepaliksi, mikä oli tärkeä juttu, sillä avajaisissa odotettiin minultakin puheenvuoroa..

Banken alueella en ole tavannut toista länsimaalaista ja huomasin kiinnostavani kaikkia, erityisesti koululaisia. Ompelimon eteen kertyi kymmenisen alakoululaista tuijottamaan minua. Hymyilin takaisin ja huomasin Krishnan kertovan minun tulevan Suomesta. Kuurojen hostellilla näytin oppikirjan kartastosta, mistä tulen. Suomen talven lämpötiloista on helppo puhua, jos ei muuta sanottavaa ole.

Huoltotoimia kesken matkan

Olen kuullut juttuja nuorista, jotka testaavat, montako mahtuu mopoautoon tai koulun vessaan. Pistän paremmaksi. Kuljimme jeepillä maaseudulle. Etupenkillä viisi, takapenkillä viisi, takaluukussa 9, sivustoilla roikkui yhteensä kuusi, takapäässä roikkui viisi ja katolla könötti kolme säkkien seurana. Siis reilu 30 ja ikähaitari oli tuonne kuusikymppisiin asti. Kyyti maksoi 20 senttiä kymmenen kilometriä. Pitänee kuitenkin tunnustaa, että kun kardaaniakseli kolahti toistamiseen tielle, jatkoimme viimeiset pari kilometriä jalkaisin.

Lähdin lähiravintolaan iltapalalle. Kuulostaa hienolta sanalta tuo ravintola. Pitäisi varmaan puhua katukeittiöstä.  Riisi alkaa jo vähän tökkiä, joten otin vihannesmomoja. Ne ovat mukavan mausteisia nyyttejä. Kuuntelin syödessäni heinäsirkkojen siritystä, katselin nahistelevia koiranpentuja, silmäilin ympyränmuotoista bamburakenteista ruokakatostani, tunsin lukuisten nuotioiden tuoksun hämärtyvässä illassa ja iloitsin sähkönsäännöstelyn tuomasta pimeydestä, sillä kujan myyntikojut ja lukuisat katukeittiöt näyttävät tunnelmallisilta ilman tehokkaita sähkövaloja.

Tuokiokuvia

Sunnuntain kävelyretki suuntautui ostoksille.  Huomenna olemme olleet KTM:ssa 4 viikkoa ja Lähetysseuran vierastalosta on tullut meille koti: koti, johon on hyvä palata. Reilun kaupan tuliaisia kotiväelle sekä ystäville on ostettu monta kassillista. Pitänee pukea kaikki Suomeen palautuvat vaatteet ylle lentomatkaksi, että saadaan tavarat mahtumaan laukkuihin.

Kävellessä mietin Kuoppamäen Sininen ja valkoinen –laulua. ”Mitä siitä kertoisin, laudat eessä ovien, vai sen kaiken rikkauden…” Molempia tarjolla täälläkin. Pääkaduilla ja turismipaikoissa näkee kerjääviä lapsia ja vammaisia, lemuavan joen suistossa asuu satoja ihmisiä rötisköissä ja katukoirat, naudat ja vuohet etsivät ravintoa tienvarren roskakasoista.  Värikkäisiin asuihin ja runsaisiin koruihin sonnustautuneet rouvat kävelyllä, hienot hotellit, niiden puutarhat ja ravintolat, temppelialueet munkkeineen sekä miljoonia turisteja houkutteleva Himalajan vuoristo on yhtälailla läsnä. Jos olisimme täällä turisteina, emme ehkä näkisi niin hyvin Nepalien arkeen. Vierailut asuntoloissa ja vammaisten työpisteissä pakottavat meidät kohtaamaan ihmisiä niminä, tarinoina ja unelmina. Hekin haluavat toivon ja tulevaisuuden. Hindulaisuus ei tätä heille tarjoa.

Kuulemme liikenteen äänet, generaattorien pärinät, koirien haukunnan ja lintujen laulun. Haistamme pölyn läpi leipomon leivät ja kukkakaupan tuoksut. Näemme hehkuvat hedelmätiskit sekä kangasvalikoimat, kukkivia kirsikkapuita ja krasseja. Tunnemme auringon hehkun päivettyneillä kasvoillamme ja odotamme työmatkojamme laakson ulkopuolelle.

Ruisleipää

Näkymä Sanepasta etelään päin

Kuluvalla viikolla käväisi täällä suomalaisryhmä. Lappeenrantalaiset ja muutama oululainen mahduttivat viikon reissuun Kathmandun, Lähetysseuran toiminnan, Pokharan kouluvierailuineen ja pari päivää Intian Delhiä. Pokharan reissun aikana Kirsti ja Päivi hoitivat mieluisan tehtävän. He keräsivät vieraiden laskuun isot kassit näyttely- ja myyjäistavaraa suomalaisten kotiinviemisiksi; värikkäistä huiveista rytmisoittimiin, päähineistä ja mekoista tossuihin. Suomalaisvieraiden tuliaisena saimme ruisleipää ja kuvalehtiä.

Seurakuntavierailuun liittyi myös tohtori K. P. Rokajan luento Nepalin tämänhetkisestä poliittisesta ja uskonnollisesta tilanteesta. Nyt olisi todella tärkeää saada kiireesti Nepaliin perustuslaki. Yli kolmekymmentä puoluetta parlamentissa ja kahdeksan hallituksessa eivät vain tunnu pääsevän mistään sopuun. Lehdissä on ollut karttoja liittovaltiomalleista, joissa toisessa maa jaetaan kuuteen alueeseen, toisessa yhteentoista. Molemmat mallit jakavat maan köyhiin ja menestyviin alueisiin.

Loppuviikosta tapasimme lähtijöitä uudelleen. Olivat tyytyväisiä matkaansa. Osalla oli jo seuraava matka Nepaliin mielessä.

Keittiöstämme loppui kaasu. Polttoaineista ja kaasusta on huutava pula, mikä näkyy satojen metrien mittaisina jonoina bensapumpuille ja myyntipisteille. Tilannetta ei ole parantanut hinnankorotuksetkaan. Hallituksen viimeisin ilmoitus oli antaa opiskelijoille ja köyhille alennusta. Mitenkähän jonossa määritetään köyhät? Siirsimme varalämmittimestä lähes täyden pullon hellaan, joten siitä ei ole huolta, mutta kauankohan makuuhuoneen lämmitin toimii..

Kotiapulaisten (eli yläkerran Kirstin Kamala ja meidän Gita) ruoat ovat perinteistä Nepali-ruokaa eli vihannespataa, riisiä, linssikeittoa ja muhennosta. Pyynnöstä saa myös vihanneskeittoa. Vaihtelua aterioihin tuo pienten lähileipomojen tuotteet ja viikonloppuisin toimiva uuni. Ja tietenkin Gitan leipomukset. Vaikka osan pyykeistämme peseekin Kamala, kuluu pyykkäämiseen aika paljon aikaa. Tavalliset vaatteet kuivuvat katolla päivässä, mutta paksujen sukkien kanssa on toivotonta.