Päivin pohdintoja kummityöstä

”Nepalissa on lähes kolme miljoonaa vammaista, mikä vastaa noin 10 prosenttia koko väestöstä. Vammaisuutta pidetään Nepalissa usein jumalten tahtona tai seurauksena entisen elämän rikkomuksista. Monet vammaiset elävät hävettyinä ja piiloteltuina. Vammaiset lapset eivät Nepalissa yleensä pääse kouluun - heidän kouluttamistaan pidetään ajanhukkana. Lähetysseuran työ tähtää vammaisten lasten ja nuorten perus- ja ammattikoulutukseen. Syrjäseutujen lapsille järjestöjen perustamat asuntolat ovat usein kouluun pääsyn ehto. Järjestöt paikkaavat hallituksen jättämiä aukkoja yhteiskunnassa ja huolehtivat niistä, jotka muuten jäisivät ilman apua.” (SLS, Tasaus 2011 esittely)

Edellä oleva teksti on diasarjasta, jota katselimme naisten Nepal – illassa kotona Halikossa juuri ennen lähtöämme. Kaikki on niin totta täällä. Kummiohjelma on yksi keskeinen Forward Looking –järjestön työmuoto, jota Lähetysseura rahoittaa ja tukee asiantuntijatyöllä. Tämän ohjelman vaikuttavuuden ja onnistumisen arviointityössä saan olla mukana tekemässä  kummioppilaiden haastatteluja. Haastateltavia on toista sataa ja teemme työn yhdessä nepalityötovereiden kanssa. Tavoitteena on selvittää kummituen merkitys vammaisten koulutusmahdollisuuksien luojana sekä parantaa ohjelmaa ottamalla selvää heidän mielipiteistään ja kokemuksistaan opintojensa aikana. Haastatteluilla kerätään tietoa vammaisten toiveista ja unelmistakin oman tulevaisuutensa rakentamiseksi. Pidemmän aikavälin tavoitteena on pidettävä vammaisten yhdenvertaisuuden lisäämistä koko Nepalin koulujärjestelmässä kouluttamalla opettajia ja luomalla esteettömyyttä ja osallisutta kaikilla kouluasteilla. Se onkin siten jo tosi iso haaste.

Laitan tähän pätkän nuoren naisen tarinasta, jonka kirjoitin yhden haastattelun pohjalta.

Oppimaan vaikka käsillä kävellen – otteita Heman matkasta

Helmikuisen aamupäivän aurinko kultaa pienen nurkkauksen korkean kivitalon aidatulla pihalla. Hema kääntää iloiset kasvonsa meitä kohti: ”Namaste!” Ystävälliset tervehdykset vaihdetaan ja näin on tultu tuttaviksi. Hema viittoilee meidät sisään ja tulee itse perässä. Käsillään kävellen, sillä Hema ei kävele syntymässä saadun vamman vuoksi. Nuori 20 –vuotias nainen on yläkastinen Bramiini –tyttö kaukaa Länsi-Nepalista. Hänen Hinduperheeseensä kuuluvat äiti, kaksi veljeä ja sisar. Isä on nukkunut pois kaksi vuotta sitten. Isä teki vuosia työtä Intiassa,  kuten niin monet muutkin perheen elättäjät Nepalissa. Hän sai siellä kehnoissa työoloissa astman ja menehtyi kotona keuhkosairauteen.

Hema muistelee lapsuuttaan hiukan haikeana ja surullisena, sillä ainona vammaisena kodissaan ja kyläyhteisössä hän joutui kohtaamaan syvälle jäljet jättävää syrjintää. Perhe ei pitänyt tärkeänä hänen osallistumistaan tai kouluun menoaan saati jatko-opintojaan. Veljien opiskeluihin haluttiin panostaa ja ottaa jopa lainaa sitä varten, että pojat pääsivät sisäoppilaitokseen. Heman kohdalle ei perhe nähnyt edes mahdollisuutta koulun aloittamiseen vammasta johtuen. Tyttö oli vangittu jäämään kotiinsa. Tämä on Nepalin maaseudulla hyvin tavallista vammaisten kohdalla. Vammaisuus on häpeä perheelle ja raskas taakka itse vammaisille, joita piilotellaan kodeissa ja jätetään usein arvottomina vaille riittävää perushoitoakin. Naisiin, lapsiin, alakastisiin ja vammaisiin kohdistuvat ihmisoikeusrikkomukset nousevat maan uskonnoista, arvoista ja kulttuurista.

Sisulla koulutielle

Mandira Awale haastattelemassa Hemaa (vas.)
vammaisten naisten asuntolassa

Hema ei kuitenkaan sisukkaana ja ymmärtäväisenä tyttönä lannistunut, vaan vaati päästä muiden mukaan kouluun, jonne perhe kaikeksi onneksi alussa auttoi häntä kantamalla silloin 7 –vuotiasta tyttöä matkat. Terveelle koulumatka valtion kouluun kylässä kesti kävellen noin puolisen tuntia. Hiukan kasvettuaan Hema kulki matkat itsenäisesti käsillään edeten. Kaksi tuntia mennen tullen.  Koulusta Hema nautti. Hän oli hyvä oppilas, osallistui säännöllisesti koulupäiviin, pääsi aina luokaltaan ja sai näin myös opettajien luottamuksen puolelleen. Hänellä on vain hyvää kerrottavaa kouluvuosista. Ystävätkin auttoivat häntä koulussa kantaen hänen tavaroitaan. Välituntileikkeihin Hema ei päässyt mukaan vammansa vuoksi, joten hän käytti ne ajat opiskeluun. Siinä yksi salaisuus hänen menestykselleen ja muiden arvostuksen hankkimiselle. Näinä vuosina luotiin myös pohja vammaisen tytön uskolle omiin mahdollisuuksiinsa ja menestykselle tulevissa opinnoissa  Kathmandussa.

 

Valo jakaantuu maailmassa tasan kaksi kertaa vuodessa,

mutta onnellisen elämisen

edellytykset eivät koskaan.

Siksi tarvitaan hyvinvoinnin tasaamista.                                (SLS:n Tasauskeräyksen tunnus)