Neljä oivaa kohdetta

Nepal on maa, joka on saanut ja saa runsaasti rahallista ja asiantuntijatukea. Jopa vuoristokyliä kierrellessä huomasimme rakennushankkeita ja pieniä Intian rahoittamia voimalaitoksia. Harmittavaa on kuulla, kuinka paljon vaikeuksia mahtuu kehitysyhteistyöhankkeisiin. Aktiivinen läsnäolo ja valvonta edesauttavat kuitenkin onnistumisia. Seuraavassa muutama onnistunut juttu, joihin pääsimme tutustumaan.

Kirsti ja sosiaalityöntekijä nuttua luovuttamassa

1950-luvulta alkanut lähetystyö kanavoitui vuosikymmeniä UMN:n kautta. Ensimmäiset suomalaiset lähetit toimivat tämän yhdistyneen lähetyksen alaisuudessa niin terveydenhuolto kuin maatalousprojekteissa. Tansenissa on UMN:n 1958 perustama ja johtama sairaala, jossa työskentelee joukko länsimaalaisia lähettejä. Viime vuonna sairaalassa hoidettiin liki 13 tuhatta ensiavun asiakasta, yli 7200 leikkausta ja pari tuhatta synnytystä.  Lahjoitusten ansiosta sairaala pystyi auttamaan yli 2000 varatonta. Yövyimme asuntolassa ja tutustuimme muutamaan osastoon. Veimme ison kassin Lappeenranta-Oulu –ryhmän tuomia vauvannuttuja sosiaalityöntekijälle ja muutaman kävimme lahjoittamassa pikkupotilaille. Tansen on ilmaltaan raikkaampaa ja ilmastoltaan mukavampaa länsimaalaiselle työntekijälle.

Tansenin lähelle perustettiin viime vuonna työpaja ja asuntola vammaisille. Pajassa valmistetaan harjoja, luutia, jakkaroita, kynttilöitä, erilaisia pesuaineita, naulakoita ja suitsukkeita. Forward Lookingin tukema työpajatoiminta on lähtenyt hyvin käyntiin ja tuloilla katetaan 23 vammaisen asumis- ja ruokakulut. Lisäksi he ovat tukeneet kahden nuoren koulunkäyntiä. Sokeat ja käsillä kulkevat halvaantuneet liikkuivat kuin ”kotonaan” talon kolmessa kerroksessa ja pihamaalla. Talossa oli hyvä henki ja kaikki osallistuivat kykyjensä mukaan työtoimintaan.

Koulun viides- ja kuudesluokkalaiset askartelemassa

Baglungissa vierailimme kuurojen sisäoppilaitoksessa. Koulu on toiminut kuutisen vuotta ja koulussa on sekä kuulevia että kuuroja opettajia ja oppilaita. Osa oppilaista on tullut ekalle luokalle 6-vuotiaana, osa vasta 12-vuotiaana. Koulun opetuksen tasosta emme osaa sanoa mitään, sillä vierailupäivämme osui kansalliseen vapaapäivään ja me suomalaiset vastasimme päivän liikunta- ja askarteluohjelmasta. Tutut salolaisissa urheiluseuroissa ja kouluissa mahdollistivat tossu- ja verryttelypukulahjoituksen koko koululle. Koulun hallituksen puheenjohtaja Rana on aktiivinen kehittäjä, joka haluaa tehdä koulusta kuurojen opetuksen mallikoulun. Suunnitelmat on huolella kirjattu ja mekin saimme oman kopion tulevaisuuden näkymistä. Paljon tarvitaan kuitenkin ulkopuolista tukea niiden toteutumiseksi, sillä tällä hetkellä rahoitus ei riitä edes kaikkeen välttämättömään.  Opimme viittomakieltä Nepaliksi, ja nautimme ulkoilusta lasten ja kouluväen kanssa.

   

Neljäs mieleenpainuva kohde oli yliopiston kampus Pokharassa. Tapasimme vammaisia kummiohjelman tukemia opiskelijoita. Heidän majoitustilansa olivat meidän silmin katsottuna pimeät, ahtaat ja karut. Ainoat pesupaikat sekä vessat olivat pihalla. Koko rakennus muistutti hylättyä varastoa lukuisine koppeineen. Tämä ei kuitenkaan ollut millään lailla päällimmäisenä vierailussamme, vaan meidät kutsuttiin sängyn laidalle istumaan ja kuuntelemaan kitaransoittoa sekä haikeita lauluja.

Haastattelimme Kesharia, heikkonäköistä 22-vuotiasta nuorta miestä, joka opiskelee kolmatta vuotta tavoitteenaan opettajan tutkinto ja paluu töihin kotikylälle vaikuttamaan siellä asioiden parantamiseksi. Hän iloitsi lukuisista ystävistä, tietotekniikasta ja hyvistä liikenneyhteyksistä kaupungilla. Näitä ei kotikylällä ollut. Ainut harmi oli pistekirjoituskirjojen vähäisyys kampuksen kirjastolla.